— Eivät ole hullumpia, hän sanoi vetäen hopeisella haarukalla helmiäiskuoresta litiseviä ostereita ja nieleskellen niitä toinen toisensa jälkeen. — Eivät ole hullumpia, toisti hän suunnaten kosteina välkkyvät silmänsä milloin Leviniin, milloin tataariin.
Levin söi myös ostereita, joskin vehnäleipä juuston kanssa maistui hänestä paremmalta. Mutta hän ihasteli Oblonskia. Myös tataari, joka oli avannut pullon ja kaatanut helmeilevää viiniä hienoihin laakeisiin viinilaseihin, katseli Stepan Arkadjevitshia mielihyvän hymy huulillaan, toisella kädellään valkeaa solmukettaan korjaillen.
— Etkö oikein pidä ostereista? Stepan Arkadjevitsh sanoi lasistaan siemaisten, — vai oletko huolissasi? Kuinka on?
Hän olisi tahtonut, että Levin olisi ollut iloinen. Eikä Levin oikeastaan muutakaan ollut, ellei sitten hämmentynyt. Kaikki se, mitä hänen sielussaan liikkui, teki oudoksi ja tukalaksi olon ravintolassa, keskellä tätä kiirettä ja hälinää, lähellä kabinetteja, joissa syötiin naisten kanssa; sisustuksen pronssiesineet, peilit ja harsot sekä tataarit — kaikki ne tuntuivat hänestä häiritseviltä. Hän pelkäsi tahraavansa sen, mikä täytti hänen sielunsa.
— Minäkö? Niin, olen vähän huolissani. Mutta sen lisäksi kaikki tämä vaivaa minua, hän sanoi. — Sinä et voi käsittää miten hullua tämä kaikki on minusta, maalaisesta, vaikkapa nyt sen sinun virastosi herran kynnet…
— Niin, minä huomasin, että Grinevitsh-paran kynnet erityisesti kiinnittivät huomiotasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
— En mahda sille mitään, Levin vastasi. — Koetahan sinä asettua minun asemaani ja katsoa asioita maalaisen näkökannalta. Me koetamme maalla laittaa kätemme sellaiseen kuntoon, että niillä olisi mukava tehdä työtä: sitä varten leikkaamme kyntemme, käärimme toisinaan hihammekin ylös. Täällä taas ihmiset tahallaan päästävät kynnet kasvamaan niin pitkiksi kuin suinkin ja käyttävät kalvosinnappeina kokonaisia pieniä teevateja, ettei käsillä vain voisikaan tehdä mitään.
Stepan Arkadjevitsh hymyili iloisesti.
— Se on sen merkki, että hänen ei ole tarvis tehdä karkeaa työtä.
Hän tekee työtä järjellään…
— Kenties. Mutta sittenkin se on minusta hullua, samoin kuin minusta nyt on hullua se, että kun me maalaiset koetamme mahdollisimman nopeasti syödä vatsamme täyteen kyetäksemme tekemään tehtävämme, niin me molemmat nyt tässä koetamme olla mahdollisimman kauan täyttämättä vatsaamme ja sen vuoksi syömme ostereita…