Kitty hymyili tuolle sinuttelulle ja arkuudelle, jolla Levin vastasi hänen katseeseensa.
— Niin se on! hän sanoi vitkaan ja merkitsevästi, — minä olen niin onnellinen!
Käsi kädessä he menivät vierashuoneeseen. Kun vanha ruhtinatar näki heidät, hän alkoi huohottaa, ja herahti itkemään ja nauramaan yhtaikaa; hän juoksi heidän luokseen niin reippaasti, ettei Levin olisi uskonutkaan, syleili ja suuteli Leviniä ja kostutti kyynelillään hänen poskensa.
— Kaikki on siis päätetty! Kuinka minä olen hyvilläni! Rakasta häntä. Kaikki siis hyvin!… Kitty!
— Pianpa se kävikin! sanoi vanha ruhtinas koettaen näyttää välinpitämättömältä; mutta Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän kääntyi Levinin puoleen. — Minä olen aina toivonut tätä! sanoi ruhtinas ottaen Leviniä kädestä ja vetäen hänet syliinsä. — Minä sanoin jo silloinkin, kun tuon tuulihatun päähän pälkähti…
— Isä! huudahti Kitty ja sulki hänen suunsa kädellään.
— No, en sano, en! lupasi ruhtinas. Olen hyvin ilois… il… Oi, olenpa minä tyhmä…
Hän syleili Kittyä, suuteli hänen kasvojaan, kättään ja taas kasvojaan ja siunasi hänet ristinmerkein.
Ja Levinin valtasi uusi rakkauden tunne tuota verrattain vieraalta tuntunutta vanhaa ruhtinasta kohtaan, kun hän katsoi, kuinka Kitty kauan ja hellästi suuteli hänen kättään.