— Sellainen on asemani. Voitte tallata minut lokaan ja alistaa maailman pilkalle, minä en jätä häntä sittenkään enkä sano teille koskaan nuhteen sanaa, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Minä näen nyt selvästi velvollisuuteni; minun täytyy olla hänen kanssaan nyt ja vastedes. Jos hän haluaa nähdä teitä, lähetän teille sanan, mutta luulisin teidän nyt olevan parasta poistua.
Hän nousi ja nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa. Vronski nousi myös ja katseli häntä pää kumarassa kulmainsa alta. Hän ei ymmärtänyt Aleksei Aleksandrovitshin tunteita. Mutta hän tunsi, että niiden takana piili jokin korkeampi, hänelle saavuttamaton elämänkatsomus.
XVIII
Aleksei Aleksandrovitshin luota Vronski meni ulos kadulle ja pysähtyi Kareninien pääoven eteen, vaivoin muistaen missä oli ja minne oli mentävä. Häpeä ja alennus ja syyllisyydentunne täyttivät hänen mielensä, ja hän tunsi joutuneensa pois siltä ladulta, jota hän oli tähän asti niin ylpeänä ja keveästi kulkenut. Kaikki hänen elämänsä tottumukset ja säännöt, jotka olivat ennen näyttäneet niin vakailta, olivat äkkiä osoittautuneet vääriksi ja soveltumattomiksi. Petetty aviomies, jota hän oli tähän asti pitänyt surkeana olentona, onnensa satunnaisensa ja hieman koomillisena häiriötekijänä, oli yhtäkkiä — ja vieläpä Annan toimesta — kohonnut nöyristelyä herättävään korkeuteen, ja siinä korkeudessa pahuus, teennäisyys ja naurettavuus katosivat näkyvistä ja jäljelle jäi vain hyvä, vilpitön ja ylevä ihminen. Vronski ei voinut olla tuntematta sitä. Osat olivat äkkiä vaihtuneet. Vronski vaistosi toisen ylevyyden ja oman alennustilansa, toisen oikeassaolon ja oman väärässäolonsa. Hän tunsi, että tuo aviomies oli surussaankin jalomielinen ja hän itse petoksessaan alhainen ja pikkumainen. Mutta tuo oman alemmuuden tunne väärin halveksitun ihmisen rinnalla ei ollut pääsyy hänen murheeseensa. Hänet teki sanomattoman onnettomaksi se seikka, että hänen rakkautensa, joka viime aikoina oli näyttänyt olevan kylmenemässä, oli nyt, kun hän tiesi iäksi kadottaneensa Annan, tullut voimakkaammaksi kuin koskaan. Hän oli saanut nähdä Annan kokonaan tämän sairauden aikana, oppinut tuntemaan tämän koko sielun, ja hänestä tuntui kuin ei hän vielä ennen olisi rakastanutkaan tuota naista. Ja nyt, kun hän viimein oli oppinut tuntemaan hänet ja rakastunut häneen sillä tavoin kuin oikeastaan piti rakastaa, hän oli joutunut häpeään tämän edessä ja kadottanut tämän iäksi jättäen jälkeensä vain häpeällisen muiston. Kaikkein kauhein oli ollut hänen naurettava, häpeällinen asemansa silloin, kun Aleksei Aleksandrovitsh oli vetänyt hänen kätensä pois hänen häpeän tahraamilta kasvoiltaan.
Hän seisoi kuin eksynyt Kareninien pääoven edessä tietämättä mitä tehdä.
— Käskettekö kutsumaan ajurin? kysyi ovenvartija.
— Niin, kutsukaa ajuri.
Palattuaan kotiin Vronski heittäytyi riisuutumatta vatsalleen sohvalle, kädet otsan alla. Hän ei ollut nukkunut kolmeen yöhön, ja hänen päänsä oli raskas. Mitä omituisimmat mielikuvat, ajatukset ja muistot kiersivät nopeina ja kirkkaina hänen aivoissaan: milloin hän kaatoi lääkettä ja läikytti sitä lusikasta yli, milloin näki ilmielävinä kätilön valkeat kädet, milloin taas tarkasteli Aleksei Aleksandrovitshin omituista asentoa tämän ollessa polvillaan vuoteen vieressä.
"Täytyy nukkua ja unohtaa kaikki!" päätti hän rauhallisen varmana, kuten ainakin terve ihminen, joka tietää aina väsymyksen hetkenä voivansa nukkua, jos tahtoo. Mutta samassa hänen ajatuksensa alkoivatkin jo sotkeentua, ja hän alkoi suistua unen kuiluun. Tiedottoman elämän aallot alkoivat jo käydä hänen päänsä yli, kun hän yhtäkkiä vavahti kuin voimakas sähkövirta olisi purkautunut häneen. Hänen koko kehonsa hypähti joustavalla sohvalla, hän kavahti polvilleen käsiensä varaan ja katsoi pelästyneenä ympärilleen. Hänen silmänsä olivat selkoselällään kuin ei hän olisi koskaan nukkunut. Äskeinen painostus ja jäsenten velttous oli kadonnut.
"Te voitte tallata lokaan", hän kuuli Aleksei Aleksandrovitshin sanat, näki hänet edessään ja näki Annan kuumehohteiset kasvot ja säteilevät silmät, joitten hellä ja rakastava katse ei tähyillyt häntä vaan Aleksei Aleksandrovitshia. Hän näki oman tyhmän ja naurettavan hahmonsa, kun Aleksei Aleksandrovitsh veti pois kädet hänen kasvoiltaan. Hän oikaisi taas jalkansa ja heittäytyi pitkälleen edelliseen asentoonsa ja sulki silmänsä.