"Pitää nukkua, pitää nukkua!" toisti hän itsekseen. Mutta silmät ummessa hän näki vielä selvemmin Annan kasvot sellaisina kuin oli nähnyt ne tuona muistosta häipymättömänä kilparatsastusiltana.
— Sitä ei ole enää eikä tule olemaan, ja hänkin tahtoo pyyhkiä sen pois muistoistaan. Mutta minä en voi elää ilman sitä. Kuinka päästä sovintoon, kuinka sopia? hän sanoi ääneensä ja alkoi vaistomaisesti toistaa noita sanoja. Tuo sanojen toistaminen esti uusien kuvien ja ajatusten esiintunkeutumisen, vaikka pää tuntuikin olevan niitä täynnä. Mutta kauan se ei jaksanut mielikuvitusta pidätellä. Mielessä kiiti taas toisiaan ihmeen nopeasti seuraavia kuvia parhaimmista hetkistä ja äskeisestä alennuksesta. "Ota pois kädet", kuului Annan ääni. Hän ottaa pois kädet kasvoilta ja tuntee omien kasvojensa häpeällisen ja tylsän ilmeen.
Hän makasi yhä ja koetti nukkua, vaikka tunsikin, ettei ollut pienintäkään toivoa unesta, ja toisteli yhä kuiskaten jonkin ajatuksen satunnaisia sanoja koettaen siten pidättää uusien kuvien tulvaa. Hän kuulosteli ja kuuli nuo omituisin, mielenvikaisin kuiskutuksin toistetut sanat: "En osannut pitää arvossa, en osannut käyttää, en osannut pitää arvossa, en osannut käyttää."
"Mitä tämä on? Vai tulenko minä hulluksi?" hän kysyi itseltään. "Kenties. Mistä muuten tultaisiinkaan hulluksi ja minkä vuoksi ihminen muuten ampuisi itsensä?" hän vastasi omaan kysymykseensä. Avatessaan silmänsä hän näki ihmeekseen päänsä vieressä Varja-kälyn ompeleman tyynyn. Hän kosketti tyynyn tupsua ja koetti muistella Varjaa ja viimeistä käyntiä veljensä kodissa. Mutta oli aivan mahdotonta ajatella mitään muuhun liittyvää. "Ei, täytyy nukkua!" Hän siirsi tyynyn päänsä alle ja painautui sitä vasten, mutta silmät eivät tahtoneet millään pysyä ummessa. Hän hypähti istualleen. "Se on nyt minun kohdaltani mennyttä", hän sanoi itselleen. "Täytyy miettiä mitä tehdä. Mitä vielä on jäljellä?" Ajatus kiersi nopeasti koko muun, Annan rakkauden ulkopuolella olevan elämän.
"Kunnianhimo? Serpuhovskoi? Seuramaailma? Hovi?" Hän ei voinut pysähtyä yhteenkään. Kaikki se oli ennen merkinnyt jotain, mutta nyt ei sitä enää ollut olemassakaan. Hän nousi sohvalta, riisui takin, hellitti remmivyön ja paljasti karvaisen rintansa voidakseen vapaammin hengittää ja lähti astelemaan lattialla edestakaisin. "Näin ihminen tulee hulluksi", toisti hän "ja näin ampuu itsensä päästäkseen häpeästä", lisäsi hän hitaasti.
Hän meni ovelle ja sulki sen; sitten hän astui tuijottavin katsein ja yhteenpuristetuin hampain pöydän luo, otti esiin revolverin, silmäili sitä väänsi sen laukaisukuntoon ja mietti. Pari minuuttia hän seisoi revolveri kädessä liikkumatta, pää painuksissa, kasvoillaan jännittynyt ilme, ja ajatteli. "Tietenkin", hän sanoi itselleen, aivan kuin ajatuksen johdonmukaisesti jatkuva, selkeä kulku olisi vienyt hänet tähän kiistämättömään johtopäätökseen. Oikeastaan tuo hänestä niin vakuuttava sana oli vain seurausta samaisen muisti- ja mielikuvaradan toistuvasta kiertämisestä, jota oli kestänyt koko tuon tunnin ajan. Samat iäksi kadotetun onnen muistot, sama tunne jäljellä olevan elämän järjettömyydestä, samana kirveli oma nöyryytys. Samana pysyi myös noitten mielikuvien ja tunteiden johdonmukaisuus.
"Tietenkin", toisti hän, kun hänen ajatuksensa taas kolmannen kerran luisuivat aivan samojen muistojen ja ajatusten loihditulle radalle, ja asettaen revolverin vasenta kylkeään vasten ja lujasti kättään nytkäyttäen, kuin sen äkkiä nyrkkiin puristaen, hän vetäisi liipaisimesta. Hän ei kuullut laukausta, mutta voimakas, rintaan saatu sysäys suisti hänet jaloiltaan. Hän koetti pitää kiinni pöydästä, pudotti revolverin maahan, horjahti, putosi lattialle istumaan ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei tuntenut omaa huonettaan, kun silmäili lattialta pöydän kaarevia jalkoja, paperikoria ja tiikerintaljaa. Salin poikki kulkevan palvelijan nopeat, narahtelevat askeleet saivat hänet tointumaan. Hän pinnisti ajatuksiaan ja ymmärsi olevansa lattialla, ja huomattuaan verta tiikerintaljalla ja kädellään hän käsitti, että oli ampunut itseään.
"Tyhmä laukaus! Ei sattunut", virkkoi hän hapuillen kädellään revolveria. Revolveri oli aivan hänen vieressään, mutta hän etsi sitä kauempaa. Etsiessään hän kallistui sivusuuntaan, menetti tasapainonsa ja kaatui verissään pitkälleen.
Hieno, poskipartainen lakeija, joka oli useita kertoja valittanut tuttavilleen hermojensa heikkoutta, säikähti niin nähdessään herransa makaavan lattialla, että jätti hänet veriinsä ja juoksi hakemaan apua. Tunnin kuluttua tuli Vronskin veljen vaimo Varja. Kolmen yhtaikaa saapuneen lääkärin avulla, joita hän oli lähettänyt hakemaan, hän toimitti haavoittuneen vuoteeseen ja jäi tämän luo hoitamaan häntä.