Aleksei Aleksandrovitsh oli tehnyt virheen, kun hän tullessaan sairasta vaimoaan tapaamaan ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että sairaan katumus oli vilpitön ja hän itse antaisi anteeksi, mutta sairas ei kuolisikaan, ja se virhe oli nyt, kaksi kuukautta hänen Moskovasta tulonsa jälkeen, selvinnyt hänelle koko mittakaavassaan. Eikä tuo virhe ollut johtunut yksinomaan siitä, ettei hän ollut ajatellut sellaista mahdollisuutta, vaan myöskin siitä, ettei hän ollut tuntenut omaa sydäntään. Kuolemankielissä olevan vaimonsa vuoteen vieressä hän oli ensimmäisen kerran antautunut sen hellän säälintunteensa valtaan, jota toisten ihmisten kärsimykset olivat aina hänessä herättäneet ja jota hän ennen oli hävennyt pitäen sitä vaarallisena heikkoutena. Sääli tuota naista kohtaan ja katumus siitä, että oli toivonut hänen kuolevan, ja ennen kaikkea itse anteeksiantamisen ilo olivat tehneet sen, että hän — paitsi lievitystä kärsimyksilleen — oli saanut sellaisen sisäisen rauhan, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hän oli äkkiä saanut tuntea, että se, mikä oli ollut hänen kärsimystensä lähteenä, oli muuttunut hänen henkisen ilonsa lähteeksi; mikä oli ennen, hänen tuomitessaan ja vihatessaan, näyttänyt ratkaisemattomalta, se oli nyt anteeksiannon ja rakkauden valossa muuttunut selväksi ja yksinkertaiseksi.
Hän oli antanut anteeksi vaimolleen ja säälinyt tämän kärsimyksiä ja katumusta. Hän oli antanut anteeksi myöskin Vronskille ja säälinyt tätä varsinkin sen jälkeen, kun oli saanut kuulla tämän epätoivoisesta teosta. Hän oli säälinyt poikaansakin enemmän kuin ennen ja nuhdellut itseään siitä, että oli niin vähän huolehtinut tämän kasvatuksesta. Ja vastasyntynyttä tyttölasta kohtaan hän tunsi erityisen hellää myötätuntoa. Ensin hän oli vain säälistä ottanut suojelukseensa noin hennon lapsen, joka ei ollut hänen ja joka oli jäänyt niin hylättyyn asemaan äitinsä sairauden aikana ja olisi varmaan kuollutkin, jollei Aleksei Aleksandrovitsh olisi pitänyt siitä huolta. Ja huomaamattaan hän oli kiintynyt siihen niin, että kävi monesti päivässä lastenkamarissa ja istui siellä pitkän aikaa, joten hoitaja ja imettäjä, jotka ensin olivat ujostelleet häntä, olivat jo tottuneet häneen. Hän saattoi väliin puolikin tuntia vaiti katsella nukkuvan lapsen sahraminpunertavia, hienountuvaisia ja kurttuisia kasvoja, tarkastella otsan värähdyksiä ja käyräsormisia pulleita käsiä, kun lapsi hieroi silmiä ja nenänpäätä kädenselällään. Varsinkin sellaisina hetkinä Aleksei Aleksandrovitsh tunsi olevansa täysin tyyni ja sopusointuinen eikä huomannut asemassaan mitään tavatonta tai muuttamisen arvoista.
Mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän joutui huomaamaan, että niin luonnolliselta kuin hänen asemansa hänestä nyt tuntuikin, kauan hän ei voisi siinä tilassa pysyä. Hän tunsi, että hänen sieluaan ohjailevan hyvän hengellisen voiman lisäksi oli olemassa myös toinen, karkea ja kenties vielä voimakkaampi voima, joka ohjasi hänen elämäänsä, ja että se voima ei suonut hänelle sitä hiljaista rauhaa, jota hän oli toivonut. Hän tunsi, että kaikki katsoivat häneen kysyvän ja ihmettelevän näköisinä eivätkä ymmärtäneet häntä ja odottivat häneltä jotakin. Etenkin suhteensa Annaan hän koki epävarmaksi ja väkinäiseksi.
Kun kuoleman läheisyyden Annassa herättämä heltymys oli mennyt ohi, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh huomata, että Anna pelkäsi häntä, kartteli häntä eikä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Oli kuin Anna olisi tahtonut sanoa hänelle jotain eikä saanut sitä sanotuksi ja samalla odottanut mieheltään jotain, ikään kuin aavistaen, etteivät heidän välinsä voisi pysyä sellaisina.
Helmikuun lopulla kävi niin, että Annan pieni tytär, joka oli saanut äitinsä nimen, sairastui. Aleksei Aleksandrovitsh oli aamulla käynyt lastenkamarissa ja käskettyään hakemaan lääkäriä lähtenyt itse ministeriöön. Asiansa hoidettuaan hän palasi kotiin ennen neljää. Tullessaan eteiseen hän näki leveään karhunnahkakaulukseen ja kultanauhaiseen livreehen pukeutuneen komean lakeijan, joka piteli valkeata, amerikkalaisen koiran nahasta tehtyä hihatonta naisen turkkia.
— Kuka täällä on? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Ruhtinatar Jelizaveta Feodorovna Tverskaja, — vastasi lakeija suu hymyssä, kuten Aleksei Aleksandrovitshilta näytti.
Koko tänä vaikeana aikana oli Aleksei Aleksandrovitsh huomannut seurapiirituttaviensa, varsinkin naisten, ottavan erityisen hartaasti osaa hänen ja hänen vaimonsa kohtaloon. Kaikissa noissa tuttavissa hän oli pannut merkille vaivoin kätketyn ilon, jonka hän silloin oli nähnyt asianajajan ja nyt lakeijan silmissä. Aivan kuin heillä olisi ollut jokin erityinen riemun aihe, kuin olisi valmistauduttu viettämään jonkun häitä. Häntä tavatessaan ihmiset tiedustelivat Annan vointia kuin iloaan piilotellen.
Ruhtinatar Tverskajan seura tuntui Aleksei Aleksandrovitshista vastenmieliseltä sekä häneen liittyvien muistojen että hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja siksi Aleksandr Aleksandrovitsh meni suoraan lastenkamariin. Ensimmäisessä lastenkamarissa Serjozha istui polvillaan tuolilla ja piirusteli jotain rinta pöytää vasten, iloisesti jutellen. Englantilaisneiti, joka oli Annan sairauden aikana tullut ranskattaren tilalle, istui käsityö käsissään pojan vieressä. Aleksei Aleksandrovitshin tullessa huoneeseen hän nousi kiireesti, niiasi ja nykäisi Serjozhaa.
Aleksei Aleksandrovitsh silitteli kädellään poikansa tukkaa, vastasi kotiopettajattaren kysymykseen vaimonsa voinnista ja kysyi, mitä lääkäri oli sanonut babystä.