Hän nousi, mutta Anna punastui äkkiä ja tarttui häntä nopeasti käteen.
— Ei, viipykää hetkinen, olkaa hyvä. Minun täytyy sanoa teille… ei, teille, hän osoitti sanansa Aleksei Aleksandrovitshille, ja puna peitti hänen kaulansa ja otsansa, — minä en tahdo enkä voi salata teiltä mitään, hän sanoi.
Aleksei Aleksandrovitsh naksutteli sormiaan ja painoi päänsä alas.
— Betsy kertoi, että kreivi Vronski oli tahtonut käydä jättämässä hyvästit ennen Tashkentiin-lähtöään. Mieheensä päin katsomatta Anna koetti sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, niin vaikeaa kuin se hänelle olikin. — Minä sanoin, etten voi ottaa häntä vastaan.
— Te sanoitte, rakas ystävä, että se riippuu Aleksei
Aleksandrovitshista, oikaisi Betsy.
— Ei, minä en voi ottaa häntä vastaan, ja mitä siitä sitten olisi… Anna pysähtyi äkkiä ja katsahti kysyvästi mieheensä, joka ei katsonut häneen. — Sanalla sanoen, minä en tahdo…
Aleksei Aleksandrovitsh siirtyi lähemmäs Annaa ja tahtoi ottaa häntä kädestä.
Ensin Anna vetäisi kätensä pois väistäen miehensä kosteaa, kohosuonista kättä, mutta tarttui sitten kuitenkin siihen pakottaen itsensä voittamaan vastenmielisyytensä.
— Olen teille hyvin kiitollinen luottamuksestanne, mutta… Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tuntien hämmennyksekseen ja harmikseen, ettei voinut ruhtinatar Tverskajan läsnä ollessa harkita asiaa, jonka hän muuten olisi voinut niin helposti ja selvästi päättää; ruhtinatar Tverskajassa ilmeni henkilöityneenä se raaka voima, joka mitä ilmeisimmin ohjasi hänen elämäänsä seuramaailman silmissä ja joka esti häntä antamasta valtaa rakkauden ja anteeksiannon tunteilleen. Hän pysähtyi ja katsoi ruhtinatar Tverskajaan.
— No, hyvästi nyt, rakkaani, sanoi Betsy nousten sohvalta. Hän suuteli Annaa ja lähti huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh saattoi häntä.