— Aleksei Aleksandrovitsh minä tiedän, että te olette todella jalomielinen mies, Betsy sanoi pysähtyen vieraskamariin ja puristaen vielä kerran lujasti Kareninin kättä. — Minä olen sivullinen ihminen, mutta minä rakastan Annaa ja kunnioitan teitä siinä määrin, että rohkenen antaa teille neuvon. Kuulkaa, ottakaa hänet vastaan. Aleksei Vronski on kuin itse personoitunut kunniantunto, ja hän on lähdössä Tashkentiin.
— Kiitän teitä, ruhtinatar osanotostanne ja neuvoistanne. Mutta kysymyksen siitä, voiko vaimoni ottaa vai olla ottamatta hänet vastaan, ratkaisee hän itse.
Hän sanoi näin kohauttaen arvokkaasti kulmiaan, kuten oli tottunut tekemään, mutta muisti samassa, että mitä ikinä hän sanoikin, hänen asemassaan ei voinut olla mitään arvokkuutta. Ja sen hän huomasi myös Betsyn pidätetystä, ilkeästä ja ivallisesta hymystä tämän kuultua nuo sanat.
XX
Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi Betsylle salissa ja meni takaisin vaimonsa luo. Anna oli pitkällään, mutta kuullessaan miehensä askeleet hän nousi nopeasti entiseen asentoonsa ja katsoi pelästyneenä häneen. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi, että Anna oli itkenyt.
— Olen hyvin kiitollinen luottamuksestasi minua kohtaan, toisti hän lempeästi venäjäksi saman lauseen, jonka oli Betsyn kuullen sanonut ranskaksi, ja istuutui Annan viereen. Kun hän puhui venäjää ja sinutteli, hermostutti tuo "sinä" Annaa rajattomasti. — Ja olen hyvin kiitollinen päätöksestäsi. Minäkin olen sitä mieltä, että koska kreivi Vronski matkustaa pois, ei ole ollenkaan tarpeen, että hän enää tulee tänne. Muuten voit…
— Johan minä sen sanoin, ei sitä enää tarvitse toistaa! keskeytti Anna jaksamatta kätkeä hermostuneisuuttaan. "Ei ollenkaan tarpeen", hän ajatteli, "tulla sanomaan jäähyväisiä naiselle, jota rakastaa, jonka vuoksi on tahtonut riistää itseltään hengen ja turmellut elämänsä ja joka ei voi elää ilman häntä. Ei ollenkaan tarpeellista!" Anna puristi huulensa yhteen ja loi välkkyvät silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin kohosuonisiin käsiin, joita hän hieroi hitaasti yhteen. — Ei enää koskaan puhuta siitä, Anna lisäsi tyynemmin.
— Minä jätän tuon kysymyksen sinun ratkaistavaksesi ja olen hyvin iloinen nähdessäni… Aleksei Aleksandrovitsh aloitti.
— Että minun toivomukseni käy yhteen teidän toivomuksenne kanssa, Anna lopetti lauseen nopeasti, hermostuneena Aleksei Aleksandrovitshin hitaisiin puheisiin, joiden lopun hän kuitenkin aina edeltä käsin tiesi.
— Niin, vahvisti Karenin, — ja ruhtinatar Tverskaja sekaantui vallan sopimattomasti kaikkein arkaluontoisimpiin perheasioihin. Varsinkin kun…