XXI
Betsy oli juuri menossa salin ovesta, kun häntä vastaan tuli Stepan Arkadjevitsh joka saapui Jelisejeviltä, missä oli saatavana tuoreita ostereita.
— Kas! Ruhtinatar! Miten iloinen sattuma! huudahti Stepan
Arkadjevitsh. — Kävin vastikään teillä.
— Se ilo on lyhyt, sillä olen juuri lähdössä pois, sanoi Betsy hymyillen ja vetäen hansikasta käteensä.
— Älkää vetäkö, ruhtinatar, hansikasta käteenne, sallikaa minun ensin suudella sitä. Minkään muun vanhan tavan paluusta en ole niin kiitollinen kuin käsisuudelmista. Hän suuteli Betsyn kättä. — Koska teitä saa tavata?
— Te ette ole sen arvoinen, vastasi Betsy hymyillen.
— Minäkö? Olenpa toki, sillä minusta on tullut mitä vakavin mies. Minä järjestelen omia ja muidenkin perheasioita, hän sanoi merkitsevä ilme kasvoillaan.
— Oi, sehän on hauskaa! Betsy vastasi käsittäen heti, että oli puhe
Annasta. Ja he vetäytyivät salin nurkkaan voidakseen puhua rauhassa.
— Se mies kiduttaa hänet kuoliaaksi, sanoi Betsy merkitsevästi
kuiskaten.
— Hauska kuulla, että tekin olette sitä mieltä, Stepan Arkadjevitsh, sanoi pudistellen päätään vakavan ja kärsivän näköisenä. — Sen asian vuoksi tulin Pietariin.
— Koko kaupunki puhuu siitä, sanoi Betsy. — Sellainen tilannehan on mahdoton. Hän riutuu ja riutuu. Ei se mies ymmärrä, että Anna on niitä naisia, jotka eivät voi leikitellä tunteillaan. Menettelisi kuin mies ja veisi hänet jonnekin mukanaan tai antaisi sitten selvän eron! Mutta tällainenhan on sietämätöntä.