— Niin, niin… juuri niin, sanoi Oblonski huokaillen. — Sen
vuoksi minä tulinkin tänne. Tai en oikeastaan ihan senkään vuoksi…
Ovat tehneet minusta kamariherran, täytyy käydä kiittämässä siitä.
Mutta ennen kaikkea pitäisi koettaa saada tämä asia järjestetyksi.
— Luoja suokoon teille onnea siihen! sanoi Betsy.
Stepan Arkadjevitsh saattoi ruhtinattaren ulko-ovelle saakka ja suudelmaan häntä vielä kerran hansikkaan yläpuolelle sille kohtaa, missä käden valtimoa koetellaan, ja puhuttuaan paljon kaikenlaista säädytöntä hölynpölyä, niin ettei ruhtinatar lopulta tiennyt, pitikö hänen suuttua vai nauraa, Stepan Arkadjevitsh kääntyi takaisin ja meni sisarensa luo. Kun hän astui sisään, oli Annalla kyyneleet silmissä.
Huolimatta iloa tulvivasta mielentilastaan Stepan Arkadjevitsh tavoitti heti ja teeskentelemättä sen myötätuntoisen ja runollisen innostuneen äänilajin, joka soveltui Annan mielialaan. Hän kysyi, kuinka Anna nyt voi ja kuinka tämä oli viettänyt aamupäivän.
— Hyvin, hyvin huonosti. Sekä tämän päivän että kaikki menneet ja tulevat päivät, Anna sanoi.
— Etköhän sinä antaudu liiaksi synkkämielisyyden valtaan? Täytyy karistaa synkkyys pois ja katsoa elämää suoraan silmiin. Minä tiedän, että se on vaikeaa, mutta…
— Olen kuullut sanottavan, että naiset rakastavat miehiä heidän vikojensakin vuoksi, aloitti Anna äkkiä, — mutta minä vihaan häntä hänen hyveidensä vuoksi. Minä en voi elää hänen kanssaan. Hänen pelkkä näkemisensä vaikuttaa minuun aivan fyysisesti, joudun ihan suunniltani. Ymmärrätkö sinä? Minä en voi, en voi elää hänen kanssaan. Mitä minun pitää tehdä? Olin onneton ja ajattelin, että olisi mahdoton olla enää onnettomampi, mutta näin kauheaa tilaa, jossa nyt olen, en ole voinut kuvitellakaan. Sinä et voi uskoa, että vaikka minä tiedänkin, että hän on hyvä ja erinomainen mies ja etten itse ole hänen kyntensäkään arvoinen, vihaan häntä kuitenkin. Minä vihaan hänen jalomielisyyttään. Eikä minulla ole enää muuta turvaa kuin…
Hän aikoi sanoa "kuolema", mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen sanoa loppuun.
— Sinä olet sairas ja hermostunut, hän sanoi, — ja siksi kaikki näyttää sinusta niin synkältä. Eihän siinä ole mitään niin kauheaa.
Ja Stepan Arkadjevitsh veti suunsa hymyyn. Kukaan muu ei hänen sijassaan olisi katsonut sopivaksi hymyillä sellaiselle epätoivolle, mutta Stepan Arkadjevitshin hymyssä oli niin paljon hyvyyttä ja miltei naisellista hellyyttä, ettei se loukannut, vaan hyväili ja lohdutti. Hänen hiljaiset ja rauhoittavat sanansa ja hymynsä vaikuttivat rauhoittavasti kuin manteliöljy. Ja pian Annakin jo tunsi sen.