— Ei, Stiva, hän sanoi. — Minä olen mennyttä, minä. Jollei kaikki olekaan vielä lopussa, se on vain sitä pahempi. Minä olen kuin kireälle vedetty kieli, jonka täytyy katketa. Vielä ei kaikki ole lopussa, mutta loppu tulee olemaan kauhea.
— Eikö mitä. Täytyy vähitellen hellittää kieltä. Ei ole sellaista tilannetta, josta ei pääsisi, kun tahtoo.
— Minä olen miettinyt ja miettinyt. Ainoastaan…
Stepan Arkadjevitsh huomasi taas hänen pelästyneestä katseestaan, että hän ajatteli kuolemaa ainoana pelastuskeinona, eikä taaskaan antanut hänen sanoa lausettaan loppuun.
— Eikö mitä, Stepan Arkadjevitsh keskeytti. — Annahan minun sanoa. Sinä et voi nähdä asemaasi niin hyvin kuin minä sen näen. Anna siis minun sanoa suoraan, mitä mieltä minä olen. Hän veti taas huulensa varovaiseen mantelihymyyn. — Minä aloitan alusta; sinä menit naimisiin parikymmentä vuotta itseäsi vanhemman miehen kanssa. Sinä menit naimisiin ilman rakkautta tai tietämättä mitä rakkaus on. Se oli kenties virhe.
— Kauhea virhe! Anna sanoi.
— Mutta se on kuin onkin jo tapahtunut tosiasia. Sitten sinulle sattui, sanoisinko, sellainen onnettomuus, että rakastuit mieheen, joka ei ollut sinun aviomiehesi. Se on onnettomuus, mutta sen on jo tapahtunut tosiasia. Miehesikin on myöntänyt sen ja antanut anteeksi. Hän pysähtyi jokaisen lauseen jälkeen odottaen Annan vastaväitteitä, mutta Anna ei vastannut mitään. — Niin se on. Nyt on kysymys siitä, voitko sinä yhä edelleen elää yhdessä miehesi kanssa? Haluatko sinä sitä ja haluaako hän sitä?
— Enhän minä tiedä, enhän minä mitään tiedä.
— Mutta sinähän sanoit, ettet voi sietää häntä.
— Enhän minä niin sanonut. Minä otan sanani takaisin. Minähän en tiedä enkä ymmärrä mitään.