— Mutta sallihan…
— Sinä et voi sitä käsittää. Minä tunnen lentäväni päistikkaa johonkin kuiluun, mutta minä en saa etsiä pelastusta. Enkä minä voikaan.
— Ei hätää, me panemme jotain alle ja sieppaamme sinut kiinni. Minä ymmärrän, että sinun ei ole helppoa ottaa vastuuta tunteidesi ja toiveidesi ilmaisemisesta.
— Enhän minä toivo mitään… ei mitään muuta kuin että kaikki loppuisi.
— Mutta hän näkee ja tietää sinun mielentilasi. Ja luuletko hänen kärsivän vähemmän? Sinä kidutat itseäsi ja hän kiduttaa itseään, ja mitä se hyödyttää? Kun sen sijaan avioero selvittäisi kaiken, hän ilmaisi hieman väkinäisesti keskeisen ajatuksensa ja katsahti merkitsevästi Annaan.
Anna ei vastannut mitään, pudisti vain torjuvasti lyhythiuksista päätään. Mutta entiseen kauneuteensa seestyneiden kasvojen uudesta ilmeestä Stepan Arkadjevitsh näki, että Anna ei tahtonut sitä ainoastaan siitä syystä, että se tuntui hänestä niin saavuttamattomalta onnenhaaveelta.
— Minun on äärettömän sääli teitä! Kuinka onnellinen olisinkaan, jos voisin auttaa tässä asiassa! Stepan Arkadjevitsh sanoi entistä rohkeammin hymyillen. — Älä sano, älä sano mitään! Kunpa vain osaisin sanoa sen mitä tunnen. Minä menen hänen luokseen.
Anna katsahti häneen miettiväisin, välähtelevin silmin eikä sanonut mitään.
XXII
Stepan Arkadjevitsh astui Kareninin työhuoneeseen kasvoillaan sama hieman juhlallinen ilme, joka hänellä oli istuutuessaan johtamaan virastonsa istuntoa. Aleksei Aleksandrovitsh käveli lattialla kädet ristissä selän takana ja ajatteli samaa asiaa, josta Stepan Arkadjevitsh oli, puhunut hänen vaimonsa kanssa.