— Häiritsenkö sinua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuntien joutuvansa lankonsa edessä omituisen hämmennyksen valtaan. Salatakseen hämmennystään hän otti esiin vastikään ostamansa hauskasti avautuvan savukekotelon, tunnusteli sen nahkaa ja otti savukkeen.
— Et, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vastahakoisesti. — Onko sinulla jotain asiaa?
— Niin, minä aion… minä tahtoisin… niin, tahtoisin vähän puhua kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi ihmeekseen tavatonta arkuutta tuntien.
Tuo tunne oli niin outo ja odottamaton, että Stepan Arkadjevitsh ei uskonut sitä omantunnon ääneksi, joka sanoi, että hänen aikeensa oli paha. Hän ponnisti voimiaan voittaakseen tuon arkuudentunteen.
— Toivoakseni et sinä epäile rakkauttani sisareeni etkä vilpitöntä kiintymystäni ja kunnioitustani sinua kohtaan, hän sanoi punastuen.
Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi eikä sanonut mitään, mutta hänen kasvojensa nöyrä, uhrautuvainen ilme hämmästytti Stepan Arkadjevitshia.
— Minä aion puhua vähän sisarestani ja teidän keskinäisestä suhteestanne, Stepan Arkadjevitsh sanoi taistellen yhä outoa ujouttaan vastaan.
Aleksei Aleksandrovitsh hymähti surullisesti, katsahti lankoonsa ja meni mitään vastaamatta pöydän luo, otti aloitetun kirjeen ja antoi sen langolleen.
— Samaa asiaa olen minäkin tässä ajatellut. Ja siinä on kirje, jota aloin kirjoittaa, kun luulin kirjeellisesti paremmin voivani lausua ajatukseni ja ajattelin läsnäoloni hermostuttavan häntä, hän sanoi antaessaan kirjeen.
Stepan Arkadjevitsh otti kirjeen, katsahti hiukan hämillään ja ihmetellen lankonsa sameisiin silmiin, jotka tuijottivat liikkumattomina häneen, ja alkoi lukea.