/#
Minä huomaan läsnäoloni rasittavan teitä. Niin vaikea kuin minun
on ollutkin tulla tähän vakaumukseen, huomaan, että asianlaita
on niin eikä voi toisin olla. Minä en syytä Teitä, ja Jumala on
todistajani, että nähdessäni Teidät sairautenne aikana päätin
sydämeni pohjasta unohtaa kaiken, mitä oli tullut välillemme, ja
aloittaa uuden elämän. En kadu sitä tekoani nyt enkä koskaan;
mutta minä toivon vain Teidän onneanne, Teidän sielunne onnea,
ja näen, etten ole sitä saavuttanut. Sanokaa minulle itse,
mikä antaa Teille todellisen onnen ja sielullenne rauhan? Minä
antaudun kokonaan Teidän tahtonne ja oikeudentuntonne varaan.
#/
Stepan Arkadjevitsh antoi kirjeen takaisin ja katsoi lankoonsa yhtä neuvottomana, tietämättä mitä sanoisi. Tuo äänettömyys oli kummallekin niin piinallinen, että Stepan Arkadjevitshin huulet värähtelivät sairaalloisesta hänen sanattomana tähytessään Kareniniin.
— Tämän minä tahdoin saada sanotuksi hänelle, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kääntyen pois.
— Niin, niin… Stepan Arkadjevitsh sanoi kykenemättä vastaamaan mitään, sillä itku kaihersi hänen kurkussaan. — Niin, niin. Minä ymmärrän, sai hän viimein sanotuksi.
— Minä tahtoisin tietää hänen tahtonsa, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.
— Minä pelkään, ettei hän itsekään ymmärrä asemaansa. Hän ei pysty olemaan tuomarina, Stepan Arkadjevitsh sanoi päästyään vähitellen tasapainoon. — Häntä masentaa sinun jalomielisyytesi. Jos hän saa lukea tuon kirjeen, hän ei kykene sanomaan mitään, hän painaa vain päänsä vielä entistä alemmaksi.
— Mutta kuinka siinä tapauksessa on tehtävä? Kuinka voin päästä perille hänen toiveistaan?
— Jos sallit minun lausua mielipiteeni, niin luulen, että sinä voisit ilman muuta valita ne keinot, jotka katsot välttämättömiksi voidaksesi tehdä lopun nykyisestä asemasta.
— Sinä olet siis sitä mieltä, että siitä on tehtävä loppu? Aleksei Aleksandrovitsh keskeytti hänet. — Mutta miten? lisäsi hän kaihtaen oudosti silmiään kädellään. — En näe mitään mahdollista keinoa.
— Ei ole sellaista asemaa, josta ei voisi päästä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten jo vilkkaampana. — Oli aika, jolloin sinä tahdoit katkaista suhteenne… Jos sinä nyt olet tullut siihen vakaumukseen, ettette voi tehdä toisianne onnellisiksi…