— Se koskee sinuun kovasti, minä ymmärrän sen. Mutta jos sinä ajattelet…
"Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle toinenkin, ja jos joku ottaa ihokkaasi, anna hänelle viittasikin", muisti Aleksei Aleksandrovitsh.
— Niin, niin! hän kiljahti, — minä otan kantaakseni häpeän, annan hänelle pojankin, mutta… mutta eiköhän siitä olisi parempi luopua? Tee kuitenkin niin kuin tahdot…
Ja hän kääntyi selin lankoonsa, jottei tämä näkisi hänen kasvojaan, ja istuutui ikkunan luo. Hänen mieltään kaihersi katkera mielipaha ja häpeä, mutta surun ja häpeän ohella hän tunsi syvän nöyrtymyksensä aiheuttamaa iloa ja heltymystä.
Stepan Arkadjevitsh ei liikutukseltaan saanut hetkeen sanottua mitään.
— Aleksei Aleksandrovitsh usko minua, Anna ei koskaan unohda sinun jalomielisyyttäsi, hän sanoi. — Nähtävästi se oli Jumalan tahto, hän lisäsi, tunsi samassa sanoneensa tyhmyyden ja kykeni vaivoin pidättämään hymynsä sen johdosta.
Aleksei Aleksandrovitsh aikoi vastata jotain, mutta kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa.
— Tämä on kohtalokas onnettomuus, mutta sille ei voi mitään. Minä näen siinä tapahtuneen tosiasian ja koetan auttaa sekä häntä että sinua, Stepan Arkadjevitsh sanoi.
Kun Stepan Arkadjevitsh poistui lankonsa huoneesta, hän oli vieläkin mielenliikutuksen vallassa mutta siitä huolimatta tyytyväinen asian menestykseen, sillä hän oli varma siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh pysyisi sanassaan. Tyydytyksen tunnetta kasvatti se miellyttävä ajatus, että tämän asian menestyksekkäästi selvitettyään hän voisi kysyä vaimoltaan ja läheisiltä tuttaviltaan: "Mikä ero on minun ja sotamarskin välillä… Tai mikä yhtäläisyys on minun ja sotamarskin välillä…[5] Niin, mietinpähän sen sitten paremmin", hän ajatteli hymyillen.