Vronskin haava oli vaarallinen, joskaan luoti ei ollut osunut sydämeen. Muutamia päiviä hän oli vaappunut elämän ja kuoleman välillä. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni puhumaan, veljen vaimo Varja oli hänen huoneessaan.
— Varja, hän sanoi katsoen ankarasti kälyynsä, — minä ammuin itseäni vahingossa. Älä koskaan enää puhu minulle siitä ja sano niin kaikille. Muu olisi kauhean noloa.
Mitään vastaamatta Varja kumartui hänen puoleensa ja katsahti iloisesti hymyillen häntä kasvoihin. Sairaan silmät olivat kirkkaat, niissä ei ollut kuumeen kiiltoa, mutta niiden ilme oli ankara.
— No Luojan kiitos! sanoi Varja. — Koskeeko sinuun?
— Hiukan tuohon. Vronski osoitti rintaansa.
— Annahan kun vaihdan siteen.
Vronski puristi leveät leukapielensä yhteen ja katsoi äänettömänä kälyynsä tämän sitoessa haavaa. Kun side oli valmis, Vronski sanoi:
— Minä en houraile. Ole hyvä ja huolehdi siitä, ettei kukaan lörpöttele minun ampuneen itseäni tahallani.
— Eihän kukaan niin sanokaan. Toivon vain, ettet sinä toiste enää tee sellaista tapaturmaa itsellesi, Varja sanoi kysyvä hymy kasvoillaan.
— Luultavasti en, vaikka parempi olisi… Ja hän hymyili synkästi.