Huolimatta noista sanoista ja hymystä, jotka niin pelästyttivät Varjaa, kuumeen mentyä ohi ja voimien palatessa Vronski tunsi kokonaan päässeensä osasta suruaan. Hän oli tällä teollaan ikään kuin huuhtonut pois entisen häpeänsä ja alennuksensa. Hän saattoi nyt tyynesti ajatella Aleksei Aleksandrovitshia. Hän tunnusti tämän jalouden eikä enää tuntenut sen alentavan häntä itseään. Hänen elämänsä oli sitä paitsi taas palannut entiseen uomaansa. Hän saattoi nyt taas katsoa ihmisiä silmiin tuntematta häpeää ja elää omien tottumustensa mukaan. Vain erästä asiaa hän ei saanut mielestään, vaikka alinomaa taistelikin sitä tunnetta vastaan: lähes epätoivoista murhettaan Annan menettämisen johdosta. Hän oli lujasti päättänyt sydämessään, että nyt, kun hän oli vapautunut syyllisyydestään Kareninin suhteen, hänen oli myös luovuttava Annasta ja varottava enää koskaan asettumasta katuvan vaimon ja hänen miehensä väliin. Mutta hän ei saanut nyhdetyksi sydämestään menetetyn rakkauden jättämää haikeutta eikä voinut pyyhkiä muististaan niitä onnen hetkiä, joita hänellä oli Annan kanssa ollut ja joiden arvoa hän ei silloin ollut ymmärtänyt, mutta jotka nyt ihanuudellaan kiehtoivat hänen mieltään.
Serpuhovskoi keksi hänelle nimityksen Tashkentiin, ja Vronski suostui siihen ilman pienintäkään epäröintiä. Mutta mitä lähemmäksi lähdön hetki tuli, sitä raskaammalta hänestä tuntui tuo velvollisuuden vaatima uhri.
Haava oli parantunut ja hän valmistautui lähtemään Tashkentiin.
"Kun saisin edes kerran nähdä hänet, niin hautautuisin sinne kuolemaan", hän ajatteli ja ilmaisi tuon ajatuksensa Betsylle jäähyväisvierailulla käydessään. Betsy kävi Annan luona hänen lähettinään ja toi Annalta kieltävän vastauksen.
"Sen parempi", Vronski ajatteli tuon tiedon saatuaan. "Se oli heikkous, joka olisi tuhonnut viimeisetkin voimani."
Seuraavana päivänä Betsy tuli itse aamulla hänen luokseen ja kertoi saaneensa Oblonskilta varman tiedon siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh oli suostunut avioeroon, joten siis Vronski voisi tavata Annaa.
Huolehtimatta edes Betsyn saattamisesta ulos, kaikki päätöksensä unohtaen, muistamatta kysyä, koska sopi mennä ja oliko Karenin itse kotona, Vronski lähti heti Annan luo. Hän juoksi portaita ylös mitään näkemättä ja astui edelleen lähes juosten Annan huoneeseen. Ajattelematta ja katsomatta oliko huoneessa muita hän sulki Annan syliinsä ja peitti tämän kasvot, kädet ja kaulan suudelmin.
Anna oli valmistautunut tuota hetkeä varten ja miettinyt mitä sanoisi, mutta ei ehtinytkään sanoa mitään. Vronskin intohimo valtasi hänetkin. Hän oli aikonut rauhoitella miestä ja itseään, mutta nyt se oli myöhäistä. Hän oli joutunut saman tunteen valtaan. Hänen huulensa vapisivat, niin ettei hän pitkään aikaan osannut sanoa mitään.
— Niin, sinä olet valloittanut minut ja minä olen sinun, Anna sai viimein sanottua painaen hänen käsiään rintaansa vasten.
— Niin täytyi käydä! Vronski sanoi. — Ja niin tulee olemaan niin kauan kuin me elämme. Minä tiedän sen nyt.