— Se on totta, Anna sanoi kalveten yhä enemmän ja hyväillen Vronskin päätä, — vaikka tässä onkin jotain kamalaa kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.
— Kaikki menee ohi, kaikki unohtuu, ja meidän onnellamme ei ole rajoja. Jos meidän rakkautemme voisi enää kasvaa, niin se vain kasvaisi siitä, että siinä on jotain kauheaa, Vronski sanoi nostaen päänsä ja paljastaen hymyillessään vahvat hampaansa.
Pakostakin Anna vastasi hymyllään — ei Vronskin sanoihin, vaan tämän rakastuneeseen katseeseen. Anna otti Vronskia kädestä ja hiveli sillä omia kylmenneitä poskiaan ja leikattua tukkaansa.
— Sinua tuskin tuntee, kun tukkasi on leikattu. Kuinka sieväksi sinä olet käynyt. Pikkuinen! Mutta sinä olet kovin kalpea!
— Niin, olen vielä hyvin heikko, Anna sanoi hymyillen. Ja hänen huulensa värähtelivät taas.
— Me lähdemme Italiaan, siellä sinä paranet, Vronski sanoi.
— Olisiko todellakin mahdollista, että me saisimme elää kuin mies ja vaimo, yhtenä perheenä, sinä ja minä? Anna sanoi katsoen Vronskia läheltä syvälle silmiin.
— Minua ihmetyttää vain, miten asiat ovat voineet koskaan muuten ollakaan.
— Stiva sanoo, että hän kyllä suostuu kaikkeen, mutta minä en tahdo käyttää hyväkseni hänen jalomielisyyttään, Anna sanoi katsoen miettivästi Vronskin kasvojen ohi. — Minä en tahdo avioeroa, minulle kaikki on nyt yhdentekevää. En vain tiedä, mitä hän päättää Serjozhan suhteen.
Vronski ei voinut käsittää, kuinka Anna saattoi sellaisena hetkenä tulla mieleen ajatus pojasta ja avioerosta. Tietysti se kaikki oli yhdentekevää.