Nuori pitkäselkäinen diakoni tuli häntä vastaan ohut alusviitta yllään, astui heti seinän vieressä olevan pikkualttarin ääreen ja alkoi lukea ohjeita. Diakonin kiihdyttäessä vauhtia ja yhtä mittaa toistaessa samoja sanoja: "Herra armahda", joista kuului vain "raarmah, raarmah", tunsi Levin että hänen ajatuksensa olivat nyt pysähdyksissä ja että niin olikin parasta. Sen vuoksi hän jatkoi omia mietteitään kuuntelematta ja ajattelematta edessä seisovan diakonin sanoja. "Kittyn kädet olivat ihmeellisen ilmeikkäät", ajatteli Levin muistellen, miten he eilen olivat istuneet yhdessä nurkkapöydän ääressä. Heillä ei ollut nytkään ollut juuri mitään puhumista, ja asetettuaan kätensä pöydälle oli Kitty avannut ja kouristanut kämmentään ja nauranut sen liikettä katsellessaan. Levin muisti, kuinka oli suudellut tuota kättä ja tarkastellut sitten punertavan kämmenen viivoja. "Taaskin raarmah", huomasi Levin, teki ristinmerkin, kumarsi ja katseli kumartelevan diakonin notkeata selkää. "Hän otti sitten minua kädestä ja tarkasteli sen viivoja. — Sinulla on niin suloinen käsi, hän sanoi." Ja Levin katsahti kättään ja diakonin lyhyttä käsivartta. "Nyt kai se pian loppuu", arveli hän. "Ei, taitaa alkaa uudelleen alusta", epäili hän kuunnellen rukousta. "Ei, loppuu, nyt hän kumartuu maahan asti. Se on aina lopun merkki."
Saatuaan vaivihkaa plyysireunuksisesta hihasta pilkistävään käteensä kolmen ruplan setelin diakoni lupasi heti kirjata Levinin ripittäytymisen, ja lähti alttarin luo kaiuttaen tyhjän kirkon kivilattiaa uusilla saappaillaan. Hetkisen kuluttua hän tuli taas esiin ja viittasi Levinille. "Kai tästä jotenkin selviytyy", ajatteli Levin ja lähti alttaria kohti. Noustessaan kuoripermannolle ja kääntyessään oikealle hän huomasi kuoripulpetin ääressä seisovan, käsikirjaa selailevan vanhan papin, jolla oli harva harmahtava parta ja väsähtäneet, hyväntahtoiset silmät. Kumarrettuaan hiukan Levinille hän alkoi heti tottuneesti lukea rukouksia. Lopetettuaan hän teki syvän kumarruksen ja kääntyi Levinin puoleen.
— Kristus on tässä näkymättömänä läsnä ottamassa vastaan teidän synnintunnustustanne, hän sanoi osoittaen ristiinnaulitun kuvaa. — Uskotteko te kaiken, mitä meidän pyhä apostolinen kirkkomme opettaa? jatkoi pappi kääntäen katseensa pois Levinistä ja pannen kätensä ristiin epitrakiilinsa alle.
— Minä olen epäillyt… ja epäilen kaikkea, sanoi Levin äänellä, joka oli hänelle itselleen vastenmielinen, ja vaikeni.
Pappi odotti muutaman sekunnin, sanoisiko Levin vielä muutakin, ja sanoi sitten nopeasti silmät ummessa, vladimirilaismurteen tapaan o-äänteet selvästi ääntäen:
— Epäilykset ovat inhimilliselle heikkoudelle ominaisia, mutta meidän tulee rukoilla, että armollinen Jumala vahvistaisi meitä. Mitä erityisiä syntejä teillä on? lisäsi hän ilman pienintäkään pysähdystä välillä, ikään kuin peläten hukkaavansa aikaa.
— Minun pääsyntini on epäily. Minä epäilen kaikkea ja olen melkein aina epäilyksen tilassa.
— Epäileminen on inhimilliselle heikkoudelle ominaista, toisti pappi äskeiset sanansa. — Mitä te pääasiallisesti epäilette?
— Minä epäilen kaikkea. Minä epäilen joskus Jumalan olemassaoloakin, sanoi Levin tahtomattaan ja kauhistui sanojensa sopimattomuutta. Mutta pappiin eivät Levinin sanat näyttäneet tekevän vaikutusta.
— Mitä epäilyksiä voi ihmisellä olla Jumalan olemassaolosta? kysyi hän tuskin huomattavasti hymyillen. Levin vaikeni.