— Ilman sitä ei pääse vihille.
— Aijaijai! huudahti Levin. — Minähän en ole paastonnut luullakseni yhdeksään vuoteen. Ei ole johtunut mieleenikään.
— Oletpa sinä aikamoinen! sanoi Stepan Arkadjevitsh nauraen, — ja sanot minua nihilistiksi! Tämä ei käy. Sinun täytyy nyt paastota.
— Koska sitten? On enää neljä päivää jäljellä.
Stepan Arkadjevitsh järjesti senkin asian, ja Levin alkoi paastota ehtoollista varten. Levinin kaltaiselle ihmiselle, joka ei itse uskonut, mutta kunnioitti toisten uskoa, osallistuminen kirkollisiin menoihin oli hyvin vaikeaa. Varsinkin nyt, erityisen herkässä ja hellässä mielentilassa sellainen teeskentely tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Kunniansa ja kukoistuksensa tunnossa hänen olisi pitänyt valehdella tai pilkata pyhyyttä. Hän tunsi, ettei hän voisi sitä tehdä. Mutta vaikka hän olisi kuinka kysellyt Stepan Arkadjevitshilta muuta keinoa todistuksen saamiseksi, tämä vakuutti, ettei mitään muuta mahdollisuutta ollut.
— Tottahan tuon nyt jaksaa. Pari päivää! Vielä kovin kiltin, viisaan ukon seurassa. Hän vetäisee sinulta hampaan, niin ettet huomaakaan.
Ollessaan ensimmäistä kertaa kirkossa Levin koetti elvyttää nuoruusmuistojaan palauttaakseen mieleensä sen voimakkaan uskonnollisen tunteen, jonka vallassa hän oli ollut noin kuuden-seitsemäntoista vanhana. Mutta hän huomasi heti, että se oli aivan mahdotonta. Hän koetti pitää kaikkea pelkkänä merkityksettömänä tapana, samanlaisena kuin vierailut tai muut sellaiset, mutta huomasi senkin mahdottomaksi. Levinin, kuten suurimman osan hänen aikalaisistaan, suhde uskontoon oli mitä epämääräisin. Hän ei kyennyt uskomaan mutta ei myöskään ollut lujasti vakuuttunut siitä, että kaikki usko olisi väärää. Koska hän näin ollen ei voinut uskoa kirkollisen uskonharjoituksen merkitykseen mutta ei myöskään olla sen suhteen täysin välinpitämätön ja pitää sitä pelkkänä muodollisuutena, häntä vaivasi koko rippipaaston ajan nolo häpeän tunne siitä, että hän oli antautunut tekemään sellaista, mitä ei itse ymmärtänyt ja mikä siis oli valheellista ja pahaa.
Kirkonmenojen aikana hän väliin kuunteli rukouksia ja koetti antaa niille sellaisen merkityksen, joka ei poikkeaisi hänen näkökannastaan, väliin hän taas tunsi, ettei voinut niitä ymmärtää ja — estääkseen itseään arvostelemasta niitä — koetti olla kuuntelematta ja antautua omien ajatustensa, huomioidensa ja muistojensa valtaan, jotka erityisen elävinä kiertelivät mielessä hänen seistessään toimettomana kirkossa.
Hän oli päivä- ja ehtoopalveluksessa ja kävi myöhemmin illalla kuuntelemassa vielä iltamenoja. Seuraavana aamuna hän nousi tavallista aikaisemmin ja saapui aamuteetä juomatta kahdeksan aikaan kirkkoon kuuntelemaan aamupalvelusta ja tekemään synnintunnustuksen.
Kirkossa ei ollut ketään köyhää sotamiestä, paria vanhaa naista ja kirkonpalvelijoita lukuun ottamatta.