— Tyhmää tosiaankin, vahvisti Stepan Arkadjevitsh lieventävästi hymyillen. — Mutta rauhoituhan, pian se tuodaan.
— Kyllä tämä on! puhui Levin hilliten raivoaan. — Ja nämä järjettömät avoliivitkin vielä! Ei, ei mitenkään! hän päätteli katsellessaan ryppyistä paidanrintamustaan. — Ja entä jos tavarat onkin jo viety asemalle! huudahti hän epätoivon vallassa.
— Silloin sinun on pantava minun paitani.
— Olisi jo aikoja pitänyt tehdä niin.
— Täytyy välttää koomisuutta… Odotahan vähän, kyllä kaikki setviytyy.
Asia oli niin, että kun Levin oli tahtonut ruveta pukeutumaan, oli Kuzma, Levinin vanha palvelija, tuonut hännystakin, liivit ja muun mitä tarvittiin.
— Entä paita! oli Levin huudahtanut.
— Paita on päällänne, oli Kuzma vastannut tyynesti hymyillen.
Kuzma ei ollut arvannut varata puhdasta paitaa, vaan — saatuaan käskyn pakata kaikki tavarat ja viedä ne Shtsherbatskeille, josta nuorten piti hääiltana lähteä maalle — oli tehnyt käskyn mukaan ja pakannut kaiken muun paitsi frakkipukua. Aamulla saatu puhdas paita oli rypistynyt eikä sitä enää voinut käyttää avoliivien kanssa. Shtsherbatskille oli pitkä matka hakemaan, ja siksi lakeija oli lähetetty ostamaan paitaa. Lakeija palasi tyhjin toimin: oli sunnuntai ja kaikki liikkeet olivat kiinni. Sitten oli lähetetty hakemaan paitaa Stepan Arkadjevitshin kotoa, mutta kun se tuotiin, sen huomattiin olevan aivan liian leveä ja lyhyt. Viimein oli lähetetty Shtsherbatskille purkamaan tavaroita. Sulhasta odotettiin kirkkoon, mutta hän kulki ympäri huonettaan kuin peto suljetussa häkissään vilkuillen käytävään ja muistellen epätoivoissaan, mitä vastikään oli puhunut Kittylle ja mitä Kitty mahtoi nyt ajatella.
Viimein onneton Kuzma lennähti hengästyksestä läkähtymäisillään huoneeseen paita sylissä.