— Miksei, varsin mielelläni.
— Me tulemme kohta hänen kanssaan. Joko tavarat on lähetetty? kysyi
Stepan Arkadjevitsh.
— Jo, sanoi Levin ja käski Kuzman tuoda vaatteet.
III
Suuri kansanjoukko, enimmäkseen naisia, ympäröi juhlallisesti valaistun kirkon. Ne, jotka eivät olleet ehtineet tunkeutua keskemmälle, tungeksivat ikkunoiden luona tönien toisiaan ja tukistellen ristikkojen läpi sisään.
Yli kahdetkymmenet vaunut olivat jo saapuneet ja asettuneet pitkin katuviertä santarmien ohjeiden mukaan. Pakkasta uhmaten seisoi poliisiupseeri kirkon ovella välkehtivässä virkapuvussaan. Vaunuja saapui herkeämättä ja kirkkoon astui kukkasin somistettuja seurapiiridaameja kantaen laahustaan, ja miehiä, jotka ovella ottivat päästään talvilakkinsa tai mustan hattunsa. Kirkossa oli jo sytytetty molempien kattokruunujen ja pyhäinkuvien kaikki kynttilät. Kullanhohde ikonostaasin punaisella pohjalla, pyhäinkuvien koristekehysten kultaus, kirkkokruunujen ja kynttilänjalkojen hopea, lattialaatat, matot, kirkkoliput ylhäällä kuorokorokkeen luona, alttarikorokkeen askelmat, vanhat mustuneet kirjat, pappisviitat ja messukasukat — kaikki välkehti valon paljoudesta. Lämpimän kirkon oikeanpuoleisesta osasta, hännystakkien, valkeiden solmukkeiden, virkapukujen, silkin, sametin, hiusten, kukkien, paljaiden hartioiden ja käsivarsien ja pitkien hansikkaiden seasta kuului hillitty ja vilkas puheensorina, joka heijastui oudosti kajahdellen katon lakikuvusta. Joka kerran kun kuului avautuvan oven narahdus, puhe hiljeni ja kaikki vilkaisivat ovelle odottaen näkevänsä sulhasen ja morsiamen tulevan. Mutta ovi oli jo avautunut ainakin kymmenen kertaa ja joka kerta tulija oli ollut joku myöhästynyt häävieras, joka liittyi oikealla olevaan kutsuvierasjoukkoon, tai joku utelias, joka oli huijannut poliisiupseeria tai saanut tämän heltymään ja liittyi vasemmalle vieraan väen joukkoon. Sekä omaiset että sivulliset olivat joutuneet kestämään jo kaikki odotuksen vaiheet.
Ensin oli luultu sulhasen ja morsiamen saapuvan pian, eikä myöhästymiseen ollut kiinnitetty erityisempää huomiota. Sitten oli alettu yhä useammin vilkuilla ovelle päin ja ihmetellä, mikä oli syynä viipymiseen. Lopulta tuo viivästys kävi jo noloksi, ja omaiset ja vieraat koettivat näyttää siltä kuin eivät olisi ajatelleet koko sulhasta, vaan puhelleet omista asioistaan.
Arkkidiakoni ryki kärsimättömästi, niin että ikkunaruudut värähtelivät, kuin tahtoen huomauttaa, että hänen aikansa oli kallista. Kuoroparvelta kuului väliin äänten kokeilua, väliin taas ikävystyneiden laulajien niiskutusta. Pappi lähetti tuon tuostakin vuoroin suntion, vuoroin diakonin katsomaan, eikö sulhasta jo kuulunut, ja kurkisteli itse sulhasta odotellessaan yhä useammin sivuovesta sinipunainen viitta ja ommeltu vyö yllään. Viimein eräs naisvieraista katsahti kelloaan ja sanoi: "Mutta tämä tuntuu jo oudolta!" ja levottomuus valtasi kaikki vieraat ja he alkoivat äänekkäästi ilmaista ihmettelyään ja rauhattomuuttaan. Eräs sulhaspojista lähti tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa Kitty seisoi kotonaan Shtsherbatskin salissa valkea puku ja pitkä morsiushuntu yllään, pomeranssinkukista kiedottu seppele tukassaan. Hän oli ollut valmiina jo kauan ja odotellut jo puoli tuntia turhaan sulhaspojalta tietoa sulhasen saapumisesta kirkkoon kurkistellen ikkunasta Pietarista tulleen sisarensa ja morsiusmaammonsa kanssa.
Levin käveli samaan aikaan edestakaisin huoneessaan, mustat housut yllään, mutta paitahihasillaan, ilman liivejä ja hännystakkia, ja kurkisteli tuon tuostakin käytävään. Mutta käytävässä ei näkynyt sitä mitä hän odotti, ja hän kääntyi yhä epätoivoisempana takaisin huoneeseen ja kyseli rauhallisena tupakoivalta Stepan Arkadjevitshilta käsillään huitoen:
— Onko ihminen koskaan ollut näin hirveän hullussa tilanteessa?