— Minä pidän hänestä, enkä suinkaan vain sen vuoksi, että hän on tuleva lankoni, vastasi rouva Lvova. — Katsokaahan hänen ryhtiään! On niin vaikea käyttäytyä hyvin tuossa tilanteessa… ettei näyttäisi naurettavalta. Mutta hän ei ole naurettava eikä jäykkä, hän on liikuttunut.
— Tiesittekö odottaa tätä?
— Kyllä hiukan. Kitty on aina pitänyt hänestä.
— Katsotaanpa, kumpi heistä ensin astuu matolle. Minä sanoin siitä
Kittylle.
— Vähät siitä. Me olemme kaikki nöyriä aviovaimoja. Se on rotuominaisuus.
— Minäpä kiiruhdin tahallani ennen Vasilia. Entä te, Dolly?
Dolly seisoi heidän vieressään ja kuuli heidän puheensa, mutta ei vastannut. Hän oli syvän liikutuksen vallassa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, eikä hän olisi osannut sanoa mitään itkuun purskahtamatta. Hän iloitsi Kittyn ja Levinin onnesta; palaten ajatuksissaan omiin häihinsä hän loi katseensa säteilevään Stepan Arkadjevitshiin, unohti kaiken nykyisen ja muisti vain ensimmäisen viattoman rakkautensa. Eikä hän muistanut ainoastaan itseään, vaan kaikkia läheisiä naisystäviään ja -tuttaviaan; hän muisti heidät tuona elämänsä ainoana juhlahetkenä, jolloin he, kuten Kitty nyt, olivat seisseet alttarin edessä sydän täynnä rakkautta, toivoa ja jännitystä, ja luopuneet entisestä elämästään lähteäkseen salattua tulevaisuutta koti. Hänen mieleensä muistuneiden morsianten joukossa oli myös suloinen Anna, jonka suunnitellusta avioerosta hän oli äskettäin saanut yksityiskohtaisia tietoja. Hänkin oli yhtä puhtaana seissyt morsiushunnussaan, pomeranssinkukat hiuksissa. Entä nyt… "Kauhean kummallista", hän sanoi itsekseen.
Sisarten, ystävättärien ja sukulaisten lisäksi toimituksen kulkua tarkkailivat muutkin: aivan vieraat naiset, joita kirkossa oli paljon, seurasivat henkeään pidättäen sulhasen ja morsiamen pienimpiäkin liikkeitä ja ilmeitä. Välinpitämättömien miesten leikilliset syrjähuomautukset he jättivät harmistuneina vastauksetta tai kokonaan huomiotta.
— Minkähän tähden tuo noin itkee? Vai naitetaanko väkisin?
— Väkisin noin komealle miehelle! Onko se ruhtinas vai…?