— Tuo on kai morsiamen sisar, tuo, jolla on valkea silkkileninki.
Kuulehan diakonia, miten tuo pauhaa: "Ja miestänsä peljätköön."
— Onko se tshudovalaisia[7]?
— Ei, synodilaisia kuuluu olevan.
— Minä tuossa taannoin juttelin lakeijan kanssa. Sulhanen kuuluu heti vievän morsiamen perintömailleen. Kuulemma niin rikas että hirvittää. Siksi ne tytön sille naittavatkin.
— Mikäpä siinä, sievä pari.
— Muistatteko, Marja Vasiljevna, kun väititte, etteivät kranuliinit törrötä levällään? Katsokaahan tuota rouvaa, kuuluu olevan lähettilään puoliso, millaiset rynkyt sillä on… Niinpäs on kuin minä sanoin.
— Hellanlettas, mikä kullannuppu tuo morsian, kuin mikäkin karitsa!
Sanokaa mitä hyvänsä, sääliksi käy.
Niin puhelivat vieraat naiset, joita oli päässyt joukoittain pujahtamaan kirkkoon seuraamaan häitä.
VI
Kun juhlamenojen edellinen osa, ns. kihlaustoimitus, oli päättynyt, levitti kirkonpalvelija keskemmälle kirkkoa vaaleanpunaisen silkkimaton ja kuoro alkoi laulaa taidokasta ja monimutkaista psalmia, jossa basso ja tenori tuon tuostakin vuorottelivat keskenään. Pappi kääntyi ympäri ja viittasi levitettyyn mattoon kehottaen vihittäviä astumaan sille. Niin paljon ja usein kuin he molemmat olivat kuulleet siitä enteestä, että matolle ensimmäisenä astuvasta tuli perheen pää, kumpikaan ei nuo askeleet ottaessaan muistanut sitä. He eivät edes kuulleet äänekkäitä huomautuksia ja väitteitä toisten vakuuttaessa sulhasen ehtineen ensin, toisten taas väittäessä kummankin astuneen yhtaikaa.