— Sen vain, että hän on teidän taulussanne ihmisjumala eikä jumalihminen. Minä kyllä tiedän, että olette niin tahtonutkin.
— Minä en ole voinut kuvata sitä Kristusta, jota minulla ei ole sielussani, sanoi Mihailov synkästi.
— Niin, mutta siinä tapauksessa, jos te sallitte minun lausua ajatukseni… Teidän taulunne on niin hyvä, ettei minun huomautukseni voi sitä vahingoittaa, ja se on sitä paitsi vain minun yksityinen ajatukseni. Te olette käsitellyt aihetta eri tavalla. Itse aihekin on toinen. Mutta ajatellaanpa esimerkiksi Ivanovia. Minä olen sitä mieltä, että jos Kristus on asetettu pelkän historiallisen henkilön asemaan, Ivanovin olisi ollut parempi valita jokin toinen historiallinen aihe, sellainen, joka on vielä tuore ja koskematon.
— Mutta jos se on suurin aihe, mitä taiteella on käytettävänään?
— Jos etsii, niin löytää kyllä muitakin. Onhan kyllä niin, ettei taide siedä väittelyä tai harkintaa. Mutta Ivanovin taulua katsellessa tulee uskovan ja uskottoman mieleen kysymys, onko siinä kuvattu olento Jumala; vai eikö ole, ja vaikutelman yhtenäisyys särkyy.
— Kuinka niin? sanoi Mihailov. — Liekö siitä enää erimielisyyttä sivistyneiden kesken?
Golenishtshev ei ollut samaa mieltä ja pitäytyen yhä taiteessa niin tärkeän vaikutelman ykseyden vaatimuksessa hän saattoi Mihailovin alakynteen.
Mihailov oli kuohuksissaan, mutta ei osannut sanoa mitään ajatuksensa puolustamiseksi.
XII
Anna ja Vronski olivat jo pitkään vaihtaneet merkitseviä katseita pahoitellen ystävänsä viisasta lavertelua; viimein Vronski siirtyi isäntää odottamatta toisen, pienemmän taulun luo.