— Oi, miten ihana, miten ihmeellisen ihana! puhelivat he yhteen ääneen.
"Mihin he niin ihastuivat?" ajatteli Mihailov. Hän ei edes muistanut tuota kolme vuotta sitten maalaamaansa taulua. Hän oli unohtanut kaikki ne tuskat ja riemut, joita oli sitä maalatessaan kokenut, kun se oli yksin kuukausimääriä päivällä ja yöllä herkeämättä ollut hänen mielessään; hän oli unohtanut sen, kuten hän aina unohti valmistuneet taulunsa. Hän ei edes tahtonut katsoa siihen ja hän oli asettanut sen esiin vain siksi, että odotti englantilaista, joka halusi ostaa sen.
— Niin, se on jo vanha taulu, hän sanoi.
— Mainio! sanoi Golenishtshev, johon taulun ihanuus näytti todellakin tehonneen.
Kaksi poikaa oli ongella raitojen varjossa. Toinen, vanhempi, oli juuri heittänyt onkensa jokeen ja johdatti huolellisesti kohoa keskemmäksi, pois pensaan takaa, kokonaan syventyneenä toimeensa; toinen, nuorempi, makasi ruohikossa pörröinen vaaleatukkainen pää kyynärvarsien varassa ja katseli veteen miettivin sinisin silmin. Mitähän hän mahtoi ajatella?
Tuon taulun toisissa herättämä ihastus hipaisi Mihailovissa entistä, luomistyön aikaista haltioitumista, mutta hän pelkäsi ja varoi tuota turhanpäiväistä palaamista menneisiin mielialoihin ja tahtoi sen vuoksi — niin hyvillään kuin olikin kiitoksista — johdattaa vieraansa kolmannen taulun luo.
Mutta Vronski kysyi, eikö hän myisi sitä taulua. Kiihtyneessä tilassa olevalle Mihailoville raha-asioista puhuminen oli sangen vastenmielistä.
— Se on pantu siihen myytäväksi, vastasi hän kurtistaen synkästi kulmiaan.
Kun vieraat olivat lähteneet pois, Mihailov istuutui Pilatusta ja Kristusta esittävän taulunsa ääreen ja muisteli, mitä kaikkea vieraat olivat siitä sanoneet, tai oikeammin, mitä he olivat tarkoittaneet sanoillaan. Ihme kyllä kaikki se, mikä oli tuntunut hänestä niin merkittävältä heidän läsnä ollessaan, kun hän oli ajatuksissaan asettunut heidän näkökannalleen, kadotti nyt kaiken merkityksensä. Hän katseli taas tauluaan ehein taiteilijankatsein ja sai takaisin entisen varmuutensa taulunsa täydellisyydestä ja merkittävyydestä. Se varmuus sulki pois kaikki muut intressit ja antoi hänelle työskentelyyn tarvittavan jännitteen.
Kristuksen jalan linjoissa oli kyllä parannettavaa. Hän otti paletin ja ryhtyi työhön. Korjatessaan jalkaa hän vilkuili vähän väliä taaempana olevaa Johanneksen hahmoa, jota vieraat eivät olleet huomanneetkaan, mutta jonka hän tiesi täydellisyyden huipuksi. Korjattuaan jalan hän aikoi ryhtyä viimeistelemään tuota hahmoa, mutta tunsi olevansa liian kiihtynyt. Hänen oli yhtä vaikea tehdä työtä liian kiihkeänä ja tarkkanäköisenä kuin kylmänäkin. Kylmyyden ja luomishehkun välillä oli olemassa vain yksi porras, missä oli hyvä tehdä työtä. Mutta tänään hän oli liian kuohuksissa. Hän aikoi peittää taulunsa, mutta jäikin pitelemään toisella kädellään suojakangasta ja katseli Johanneksen kuvaa kauan, kasvot onnellisessa hymyssä. Viimein hän laski aivan kuin surumielisenä suojakankaan alas ja lähti kotiinsa väsyneenä mutta onnellisena.