Vronski, Anna ja Golenishtshev olivat kotiin palatessaan erityisen vilkkaalla ja hyvällä tuulella. He puhelivat Mihailovista ja hänen tauluistaan. Sana kyky[8], jolla he tarkoittivat luontaista, miltei fyysistä, älystä ja sydämestä riippumatonta taipumusta ja yleensä kaikkea, mitä taiteilija oli sielussaan elänyt, toistui tuon tuostakin heidän puheessaan, sillä heidän oli pakko turvautua siihen voidakseen puhua asiasta, josta heillä ei ollut mitään käsitystä, mutta josta heidän täytyi saada puhua. He sanoivat, että oli mahdoton kieltää Mihailovin kyvykkyyttä, mutta että hänen kykynsä eivät voineet kehittyä sivistyksen puutteessa — seikka, joka on venäläisten taiteilijain yhteinen onnettomuus. Mutta poikia kuvaava taulu oli painunut heidän mieleensä, ja he palasivat puheissaan yhtenään siihen. "Tavattoman suloinen maalaus! Miten taitavasti hän on sen osannut tehdä, ja miten yksinkertaisesti! Hän ei itse ymmärrä, miten hyvä sen on! Täytyy pitää muistissa ja ostaa se häneltä", puheli Vronski.

XIII

Mihailov möi Vronskille taulunsa ja suostui tekemään Annan muotokuvan. Määräpäivänä hän tuli ja aloitti työnsä.

Viidennen istunnon jälkeen muotokuva jo hämmästytti kaikkia, varsinkin Vronskia, ei ainoastaan näköisyydellään, vaan myös erityisellä kauneudellaan. Oli omituista, kuinka Mihailov oli voinut löytää kuvattavansa erityisen kauneuden. "Vain se, joka on tuntenut ja rakastanut häntä, niin kuin minä olen rakastanut, on voinut tavoittaa tuon hänen kaikkein suloisimman sielukkaan ilmeensä", ajatteli Vronski, vaikka olikin oppinut tuntemaan tuon ilmeen vasta tästä muotokuvasta. Mutta ilme oli niin osuva, että hän ja muut luulivat jo kauan tunteneensa sen.

— Kuinka kauan minä olen ponnistellut enkä ole saanut aikaan mitään, sanoi Vronski omasta kuvastaan, — ja hän vain vilkaisi ja maalasi. Siinä sen näkee, mitä tekniikka merkitsee.

— Se tulee aikaa myöten, lohdutteli Golenishtshev, jonka mielestä Vronskilla oli kykyjä ja ennen kaikkea sivistystä, ylevämmän taidekäsityksen välttämätöntä pohjaa. Golenishtshevin vakaumusta Vronskin kyvyistä ylläpiti sekin seikka, että hän tarvitsi Vronskin myötätuntoa ja kiitosta omille artikkeleilleen ja ajatuksilleen, ja hän tunsi, että kiitoksen ja kannatuksen tuli olla molemminpuolista.

Vieraassa ympäristössä, varsinkin Vronskin palazzossa, Mihailov oli aivan toinen mies kuin omassa työpajassaan. Hän oli virallisen kohtelias aivan kuin olisi pelännyt lähestyä ihmisiä, joita ei kunnioittanut. Hän nimitti Vronskia "teidän ylhäisyydeksenne" eikä jäänyt koskaan, Annan ja Vronskin pyynnöistä huolimatta, heille päivälliselle eikä käynyt heillä muuten kuin työn merkeissä. Anna suhtautui häneen lempeämmin kuin muihin ja oli kiitollinen muotokuvastaan. Vronski oli hänelle erittäin kohtelias ja halusi ilmiselvästi kuulla taiteilijan arvion taulustaan. Golenishtshev ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta istuttaakseen Mihailoviin oikeita käsityksiä taiteesta. Mutta Mihailov pysyi yhtä kylmänä kaikkia kohtaan. Anna tunsi taiteilijan katseesta, että tämä mielellään tarkkaili häntä, mutta keskustelua hän vältti. Vronskin puhuessa hänen maalaustyöstään hän ei koskaan vastannut mitään ja pysytteli yhtä itsepintaisesti vaiti, kun hänelle näytettiin Vronskin tauluja; samoin nähtävästi Golenishtshevin selitykset vain vaivasivat häntä eikä hän viitsinyt väittää niitä vastaan.

Mihailovin hillitty ja ikävä, melkeinpä vihamielinen käytöstapa ei miellyttänyt heitä. He olivatkin hyvillään, kun ihana muotokuva valmistui ja jäi heidän käsiinsä ja taiteilija lakkasi käymästä talossa.

Golenishtshev sanoi ensimmäisenä ajatuksen, joka oli ollut kaikkien mielessä, nimittäin että Mihailov tunsi kateutta Vronskia kohtaan.

— Olettakaamme, ettei hän oikeastaan kadehdi, sillä hän on kieltämättä kyky; mutta häntä harmittaa se, että rikas hovimies, päälle päätteeksi kreivi — nehän vihaavat kaikkea sellaista — saattaa ilman erityistä vaivannäköä saada aikaan samaa, jollei parempaakin kuin hän, joka on omistanut sille koko elämänsä. Niin suuri tekijä on sivistys, jota hänellä ei ole.