Vronski puolusti Mihailovia, mutta sisimmässään hän uskoi tuon, sillä hänen käsityksensä mukaan toisesta, alemmasta maailmasta oleva ihminen ei voinut olla tuntematta kateutta.

Annan muotokuvien, jotka he molemmat, sekä hän että Mihailov, olivat maalanneet mallista, olisi pitänyt osoittaa Vronskille, mikä ero oli olemassa hänen ja Mihailovin välillä. Mutta hän ei nähnyt sitä. Vasta Mihailovin lähdettyä hän lakkasi maalaamasta kauan valmistelemaansa Annan muotokuvaa katsoen sen nyt tarpeettomaksi. Sen sijaan hän jatkoi tauluaan, jonka aihe oli keskiajan elämästä. Hän itse ja Golenishtshev ja Anna olivat kaikki sitä mieltä, että taulu oli erittäin hyvä, sillä se muistutti paljon enemmän kuuluisia maalauksia kuin Mihailovin tekeillä oleva taulu.

Mihailov puolestaan oli vielä heitäkin iloisempi työn päättymisestä. Sillä vaikka Annan muotokuva oli häntä innostanutkin, hänelle oli suuri helpotus päästä kuulemasta Golenishtshevin jaarituksia taiteesta ja katselemasta Vronskin maalauksia. Hän tiesi, että oli mahdotonta kieltää Vronskia maalamasta huvikseen; hän tiesi, että kaikilla harrastelijoilla oli täysi oikeus maalata mitä mieli teki, mutta häntä se vaivasi. Eihän ketään voinut kieltää tekemästä itselleen suurta vahanukkea ja syleilemästä sitä. Mutta jos tuo vahanuken tekijä istuutuisi nukkeineen rakastuneen ihmisen eteen ja alkaisi hyväillä vahanukkeaan niin kuin rakastunut hyväilee rakastettuaan, se kiusaisi rakastunutta. Saman kiusallisen tunteen vallassa Mihailov oli Vronskin maalauksia katsellessaan; häntä nauratti ja harmitti, säälitti ja loukkasi se, mitä hän näki.

Vronskin innostus maalaukseen ja keskiaikaan ei kestänyt kauan. Hänellä oli sentään sen verran maalaustaiteellista makua, ettei hän voinut maalata tauluaan loppuun. Taulu jäi kesken. Vronski tunsi hämärästi, että viat, joita alussa tuskin huomasi, tulisivat hyvin silmäänpistäviksi, jos taulua jatkettaisiin. Hänen kävi samoin kuin oli käynyt Golenishtshevin, joka tunsi, ettei hänellä ollut mitään sanomista ja joka alituisesti petti itseään sillä harhaluulolla, ettei ajatus ollut vielä ehtinyt kypsyä ja että hän paraikaa kypsytteli sitä ja kokoili aineksia. Mutta Golenishtshevia se ärsytti ja kiusasi, kun taas Vronskin oli vaikea antautua itsepetoksen ja nyrpeyden valtaan. Luonteenomaisella päättäväisyydellään hän lakkasi maalaamasta, tarvitsematta siihen sen enempiä selityksiä tai puolustuspuheita.

Mutta ilman tätä harrastusta alkoi hänen ja hänen maalausintonsa kylmenemistä kummastelevan Annan elämä italialaisessa kaupungissa tuntua niin ikävältä, palazzo muuttui niin vanhaksi ja likaiseksi, ikkunaverhojen tahrat, lattian rakoset ja katonreunuksen kulunut rappaus kävivät niin epämiellyttävän silmäänpistäviksi, ja heitä alkoi niin kyllästyttää samaisen Golenishtshevin, erään italialaisen professorin ja saksalaisen matkailijan seura, että elämäntapaa täytyi muuttaa. He päättivät matkustaa takaisin Venäjälle ja asettua maalle asumaan. Pietarissa Vronski aikoi suorittaa omaisuudenjaon veljensä kanssa, ja Anna aikoi tavata poikaansa. Kesän he aikoivat viettää Vronskin suurella perintötilalla.

XIV

Levin oli ollut naimisissa kolme kuukautta. Hän oli onnellinen, mutta aivan eri tavalla kuin oli odottanut. Hän joutui tuon tuostakin pettymään entisten haaveidensa suhteen, mutta niiden sijaan tuli odottamatta uusia viehättäviä asioita. Hän oli onnellinen, mutta joka askeleella, jonka hän otti uuden perhe-elämän piirissä, hän huomasi, että kaikki oli aivan toisenlaista kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi koko ajan samaa kuin ihminen, joka oli rannalta ihastellut veneen tasaista, onnellista liukumista järvellä ja istunut sitten itse veneeseen. Hän näki, ettei riittänyt, että istui aloillaan, venettä keikuttamatta, vaan täytyi pitää aina mielessään, mihin oli soutamassa. Piti myös ottaa huomioon, että jalkojen alla oli syvä vesi, että täytyi soutaa ja että tottumattomiin käsiin koski. Sitä oli helppo katsella, mutta soutaminen oli hyvin vaikeata joskin riemukasta.

Katsellessaan poikamiesaikoinaan toisten avioelämää, sen pikku huolia, riitoja ja mustasukkaisuutta, Levin oli ylenkatseellisesti hymyillyt sille sielussaan. Hän oli ollut niin varma siitä, että hänen tulevassa avioelämässään ei mikään sellainen voisi tulla kysymykseen ja että sen kaikki ulkonaiset muodotkin tulisivat olemaan aivan erilaisia kuin muiden ihmisten elämä. Mutta Levinin ja hänen vaimonsa elämästä ei tullut mitenkään erityistä, päinvastoin, se kutoutui kokonaan juuri niistä mitättömistä pikkuseikoista, joita Levin oli ennen siinä määrin halveksinut, mutta jotka nyt hänen tahtomattaan olivat ihmeellisen ja peruuttamattoman merkityksellisiä. Ja Levin näki, ettei kaikkien noiden pikkuseikkojen järjestäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ennen oli otaksunut. Vaikka Levin oli luullut ymmärtävänsä perhe-elämää paremmin kuin kukaan, hän oli — kuten kaikki miehet — väkisinkin kuvitellut sitä pelkäksi rakkauden juhlaksi, jota mitkään pikkuhuolet eivät saisi häiritä. Hän oli ajatellut tekevänsä työtään ja lepäävänsä siitä rakkauden onnessa. Hänen vaimonsa tuntisi olevansa rakastettu ja sillä hyvä. Mutta miehille tyypilliseen tapaan hän oli unohtanut, että vaimollakin olisi oma työnsä. Ja hän ihmetteli, kuinka tuo runollinen, ihana Kitty saattoi — eikä vain ensimmäisinä viikkoina, vaan jo ensimmäisinä päivinä — välittää, huolehtia ja pitää lukua pöytäliinoista, huonekaluista, vieraspatjoista, tarjoilusta, kokista, päivällisestä jne. Jo ennen naimisiinmenoa Levin oli kummastellut, että Kitty oli niin varmasti kieltäytynyt ulkomaanmatkasta ja päättänyt lähteä maalle, ikään kuin hän olisi tiennyt, mikä oli tarpeellista ja osannut ajatella muutakin kuin rakkauttaan. Se oli pistellyt Leviniä silloin, ja nytkin Kittyn puuhailu pikkuasioiden parissa silloin tällöin loukkasi häntä. Mutta hän näki, että se oli Kittylle välttämätöntä. Ja vaikkakaan hän ei ymmärtänyt noiden huolien syytä ja naureskeli niille, hän ei voinut olla ihastelematta Kittyn toimia, sillä rakasti vaimoaan. Hän naureskeli sille, miten Kitty sijoitteli Moskovasta tuodut huonekalut, miten hän sisusti uudelleen oman ja miehensä huoneen, miten asetti ikkunaverhot, mitkä huoneet hän määräsi tulevien vieraiden ja Dollyn varalle, miten järjesti uuden kamarineitonsa huoneen, tilasi päivällisen vanhalta kokilta ja kinasteli Agafja Mihailovnan kanssa ruokatavaroiden hoidosta. Levin näki kokkivanhuksen kuuntelevan hymyilevänä ja ihaillen nuoren rouvan taitamattomia, mahdottomia käskyjä; hän näki miten Agafja Mihailovna mietteissään pudisteli lempeästi päätään rouvan ruokakomeroja koskeville määräyksille; hän näki myös miten suloinen Kitty oli tullessaan itkien ja nauraen kertomaan hänelle, että Masha oli tottunut pitämään häntä neitinä, minkä vuoksi kukaan ei totellut häntä. Levinistä tämä kaikki oli herttaista mutta omituista, ja hän arveli, että ilman sitä olisi ollut parempi.

Levin ei tiennyt mitään siitä uutuudenviehätyksestä, jota Kitty koki, kun hän nyt saattoi tilata mitä halusi, ostaa mielin määrin makeisia, kuluttaa rahaa niin paljon kuin tahtoi ja käskeä laittamaan niitä leivoksia, mitä kulloinkin mieli teki sen sijaan, että kotonaan hän ei ollut voinut aina tyydyttää haluaan, jos oli tehnyt mieli vaikkapa hapankaalia tai makeisia.

Hän ajatteli nyt ilomielin Dollyn ja lasten tuloa erityisesti sen vuoksi, että hän saisi tilata lapsille kunkin mielileivoksen ja kuulla Dollyn lausuntoja talon uudesta järjestyksestä. Hän ei tiennyt itse mistä syystä, mutta kotitalous kiinnosti häntä kovasti. Tuntien vaistomaisesti kevään lähestyvän ja tietäen sadepäivien olevan tulossa hän rakensi parhaansa mukaan pesäänsä tahtoen yhtaikaa sekä rakentaa sitä että oppia, miten rakennustyötä oli tehtävä.