XV
He olivat juuri saapuneet Moskovasta ja iloitsivat saadessaan olla omassa rauhassaan. Levin istui huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti. Vanhanaikaisella nahkasohvalla, joka oli ollut siinä Levinin isän ja isoisänkin aikana, istui Kitty violetissa puvussaan — samassa, jota hän oli pitänyt naimisissa olonsa ensimmäisinä päivinä ja joka oli niin rakkaana painunut Levinin muistiin — ja ompeli brodyyrityötään. Levin mietti ja kirjoitti, ja vaistosi kaiken aikaa ilolla Kittyn läheisyyden. Hän ei ollut jättänyt maataloustoimiaan eikä teostaan, jonka oli määrä esittää uudet taloudenpidon perusteet; mutta yhtä pieniltä ja mitättömiltä kuin nuo toimet ja aatteet olivat hänestä ennen näyttäneet sen pimeyden rinnalla, joka oli peittänyt häneltä koko elämän, yhtä vähäarvoisilta ja pieniltä ne tuntuivat nyt alkamassa olevan, onnen valon kirkastaman elämän rinnalla. Hän jatkoi töitään, mutta tunsi huomionsa painopisteen siirtyneen muualle ja tiesi sen vuoksi katsovansa asioita aivan toisin, selkeämmin. Ennen hän oli paennut elämäänsä tuohon työhön. Ennen hän oli tuntenut, että ilman sitä hänen elämänsä olisi liian synkkä. Nyt kirjoitustyö oli hänelle välttämätöntä siksi, ettei elämä olisi liian yksitoikkoisen valoisaa. Otettuaan taas esiin paperinsa ja luettuaan aiemmin kirjoittamansa hän tunsi ilokseen, että asia oli vaivan arvoinen. Monet entiset ajatukset tuntuivat kyllä liioitelluilta ja äärimmilleen viedyiltä, mutta monet kohdat, jotka olivat olleet ennen hämäriä, selvenivät, kun hän palautti kokonaisuuden mieleensä. Hän kirjoitti nyt Venäjän maanviljelyksen epäedullisen aseman syitä käsittelevää uutta lukua. Hän tahtoi osoittaa, ettei köyhyys Venäjällä johtunut ainoastaan maaomaisuuden väärästä jaosta ja virheellisestä suunnasta, vaan että sitä lisäsi suuresti Venäjälle viime aikoina niin luonnottomasti ulkoa ympätty kulttuuri. Sen piirteitä olivat varsinkin liikenneyhteydet, rautatiet, joiden seurauksena elämä oli keskittynyt kaupunkeihin; ylellisyyden kasvaminen ja siitä johtuva tehdasteollisuuden, luottolaitoksen ja siihen liittyvän pörssikeinottelun kehitys, mikä kaikki oli koitunut maanviljelyksen vahingoksi. Hän arveli, että valtiossa, jossa varallisuus saa kehittyä luonnollisesti, edellä kuvatut ilmiöt seuraavat vasta sitten, kun maanviljelykseen on uhrattu paljon työtä ja kun se on päässyt kunnollisiin tai ainakin määrätyntasoisiin olosuhteisiin. Samoin hän oli sitä mieltä, että maan varallisuuden täytyi kasvaa tasasuhtaisesti ja ennen kaikkea niin, etteivät muut varallisuuden haarat pääsisi maanviljelyksen edelle. Tiettyä maanviljelyksen tasoa vastasi hänen mielestään tietty liikenneyhteyksien taso. Siksi rautatiet, jotka oli rakennettu valtiollisten eikä taloudellisten tarpeiden vaatimuksesta, olivat hänestä Venäjän väärin järjestetyn maatalouden oloissa ennenaikaisia. Sen sijaan että ne olisivat edistäneet maanviljelystä, kuten oli toivottu, ne olivat ajaneet siitä ohi ja laajentamalla teollisuutta ja luotonantoa saaneet sen kehityksen pysähtymään. Sen vuoksi, Levin arveli, niin kuin yhden elimen yksipuolinen ja ennenaikainen kehittyminen elävässä kehossa on haitaksi yleiselle kehitykselle, olivat luotot, yleiset kulkulaitokset ja tehdasteollisuuden vaurastuminen — niin tärkeitä kuin ne kaikki olivatkin Euroopassa, missä ne vastasivat aikaansa — tehneet Venäjän varallisuuden yleiselle kasvulle vain vahinkoa syrjäyttäessään ajan tärkeimmän kysymyksen, maanviljelysolojen järjestämisen.
Levinin kirjoittaessa Kitty mietti, miten luonnottoman huomaavainen hänen miehensä oli ollut nuoren ruhtinas Tsharskin seurassa, joka oli hyvin tahdittomasti liehakoinut Kittyä päivää ennen lähtöä. Varmaan hän on mustasukkainen, ajatteli Kitty. — Voi taivas, miten hän on herttainen ja hassu! Mustasukkainen minusta! Tietäisipä hän, etten välitä heistä kenestäkään enempää kuin Pjotr-kokista, hän ajatteli katsoessaan oudoin omistajan tuntein miehensä niskaa ja punertavaa kaulaa. — Vaikka onkin sääli häiritä häntä (mutta ehtiihän hän vielä!), niin koetan katsoa häntä kasvoihin; tunteekohan hän, että minä katson? Minä tahdon, että hän kääntyy… tahdon, tahdon! ja hän avarsi silmänsä suuriksi koettaen siten lisätä katseensa voimaa.
— Niin, ne vetävät puoleensa kaikki mehut ja antavat valheellisen loiston… mutisi Levin lakaten kirjoittamasta. Hän tunsi kasvoillaan Kittyn katseen ja hymyn ja vilkaisi sivulleen.
— Mitä? hän kysyi hymyillen ja nousi.
"Katsoipas", ajatteli Kitty.
— Ei mitään, minä vain tahdoin saada sinut katsomaan itseeni, hän sanoi katsoen mieheensä ja koettaen arvata, harmittiko häntä vai eikö.
— Että meillä sitten on mukavaa kahden! Minulla, tarkoitin, sanoi
Levin ja tuli Kittyn luo kasvot onnesta säteillen.
— Minulla on niin hyvä olla! En lähde enää minnekään, varsinkaan en
Moskovaan.
— Mitä sinä äsken ajattelit?