— Minäkö? Minä ajattelin… ei, ei, mene sinä vain kirjoittamaan, älä anna minun häiritä, sanoi Kitty rypistäen huuliaan, — ja minunkin pitää leikata auki nuo reiät, näetkö?
Hän otti sakset ja alkoi leikata.
— Ei, sano nyt, pyysi Levin istuutuen hänen viereensä ja seuraten pienten saksien kaartuvaa liikettä.
— Niin, mitäs minä nyt ajattelinkaan? Minä ajattelin Moskovaa ja sinun niskaasi.
— Mistä hyvästä minä olen saanut tällaisen onnen? Se ei ole luonnollista. Kaikki on liian hyvin, sanoi Levin suudellen Kittyn kättä.
— Minusta se on päinvastoin sitä luonnollisempaa, mitä suurempaa se on.
— Sinulla on tuolla pieni hiustupsu, Levin sanoi kääntäen hellävaroen Kittyn päätä. — Tuossa, näetkös. Ei, ei, me teemme työtä nyt!
Työnteosta ei enää tullut mitään, ja he hypähtivät erilleen kuin pahanteosta yllätettyinä, kun Kuzma tuli ilmoittamaan, että illallinen oli pöydässä.
— Joko kaupungista on tultu? kysyi Levin Kuzmalta.
— Tulivat äsken; purkavat kuormaa.