Kasvavat tuskat tekivät tehtävänsä ja valmistivat häntä kuolemaan. Ei ollut asentoa, jossa hän ei olisi kärsinyt, ei hetkeä, jona tuska olisi helpottanut, ei ruumiinjäsentä tai paikkaa, johon ei koskenut ja joka ei olisi kiusannut häntä. Jopa tuon ruumiin muistot, vaikutelmat ja ajatukset herättivät hänessä jo samanlaista inhoa kuin itse ruumiskin. Toisten ihmisten näkeminen, heidän puheidensa kuuleminen, omat muistijäljet — kaikki piinasi häntä. Ympärillä olevat tunsivat sen ja hillitsivät tiedostamattaan liikkeitään, puheitaan ja mielihalujensa ilmaisua hänen läheisyydessään. Koko hänen elämänsä oli sulautunut pelkäksi kärsimisen ja vapautumisen halun tunteeksi.
Hänessä oli nähtävästi meneillään murros, jonka tehtävänä oli saada hänet pitämään kuolemaa halujensa tyydytyksenä ja onnena. Ennen jokainen kärsimyksestä tai menetyksestä aiheutuva halu, kuten nälkä, väsymys tai jano, oli tyydytetty nautintoa tuottavan fyysisen toimituksen avulla, mutta nyt menetys tai kärsimys ei saanut hyvitystä enää mistään, ja jokainen tarpeiden tyydytysyritys aiheutti vain uutta kärsimystä. Siksi kaikki halut olivatkin sulautuneet yhteen suureksi haluksi, joka janosi vapautusta kaikista kärsimyksistä ja niiden lähteestä, ruumiista. Mutta hänellä ei ollut sanoja, joilla ilmaista vapautuksen halunsa, eikä hän sen vuoksi puhunut siitä, vaan vaati tottumustensa mukaan tyydytystä niille haluille, joita ei enää voinut tyydyttää. — Kääntäkää toiselle kyljelle, pyysi hän ja vaati kohta, että hänet oli käännettävä ennalleen. — Antakaa lihalientä. Viekää pois. Kertokaa nyt jotain, miksi te ette puhu mitään? Ja kun joku alkoi puhua, hän sulki silmänsä osoittaen olevansa väsynyt, välinpitämätön ja vastahakoinen.
Kymmenentenä päivänä tulonsa jälkeen Kitty sairastui. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän voinut koko aamuna nousta vuoteesta.
Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja jännityksestä ja määräsi hänelle lepoa.
Päivällisen jälkeen Kitty kuitenkin nousi ja meni kuten aina käsitöineen sairaan luo. Kun hän astui sisään, sairas katsahti häneen ankarasti ja hymähti halveksivasti, kun Kitty sanoi olleensa kipeänä. Sinä päivänä sairas niiskutti yhtenään ja voihki surkeasti.
— Miten te nyt voitte? kysyi Kitty häneltä.
— Huonommin, sai Nikolai vaivoin sanotuksi. — Koskee.
— Mihin koskee?
— Joka paikkaan.
— Tänään kuolee, saattepa nähdä, sanoi Marja Nikolajevna kuiskaten, mutta kuitenkin niin kuuluvasti, että sairas, joka — kuten Levin oli huomannut — oli käynyt hyvin herkäksi, saattoi kuulla sen. Levin kiiruhti selittämään kuiskutusta ja katsahti sairaaseen. Nikolai oli kuullut sanat, mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen katseensa oli yhtä soimaava ja jännittynyt kuin ennenkin.