— Miksi te niin luulette? kysyi Levin Marja Nikolajevnalta, kun tämä oli seurannut häntä käytävään.
— On ruvennut hypistelemään itseään, sanoi Marja Nikolajevna.
— Miten hypistelemään?
— Tällä tavoin, hän sanoi nykien villahameensa poimuja. Ja Levin huomasi, että sairas tosiaankin koko sen päivän hypisteli itseään ja ikään kuin tahtoi tempoa pois jotakin.
Marja Nikolajevnan ennustus kävi toteen. Iltayöstä sairas ei enää kyennyt kohottamaan käsiään ja tuijotti vain eteensä, katseessaan tarkkaavaisen keskittynyt ilme. Hän katsoi samalla tavoin silloinkin, kun Levin tai Kitty kumartuivat hänen puoleensa, jotta hän voisi nähdä heidät. Kitty antoi hakea papin kuolinrukousta lukemaan.
Papin lukiessa kuolinrukousta kuolevassa ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä: silmät olivat kiinni. Levin, Kitty ja Marja Nikolajevna seisoivat vuoteen ääressä. Pappi ei ollut vielä lopettanut rukoustaan, kun kuoleva oikaisi vartaloaan, huoahti ja avasi silmänpä. Päätettyään rukouksen pappi painoi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittansa alle ja vielä pari minuuttia äänettömänä seistyään kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä.
— Loppu on tullut, sanoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni:
— Ei vielä… Kohta.
Ja hetken kuluttua kasvot seestyivät, viiksien alle nousi hymy, ja läsnä olevat naiset ryhtyivät huolellisesti varustamaan vainajaa lähtökuntoon.
Veljen kuolleena näkeminen herätti Levinin sielussa jälleen sen kuoleman tutkimattomuudesta, läheisyydestä ja väistämättömyydestä johtuvan kauhun, joka oli vallannut hänet sinä syksyisenä iltana, jolloin Nikolai-veli oli saapunut hänen luokseen. Tuo tunne oli nyt vielä voimakkaampi kuin ennen; hän tunsi nyt entistä vähemmän kykenevänsä ymmärtämään kuoleman merkitystä, ja sen väistämättömyys tuntui hänestä entistä kamalammalta. Mutta vaimon läheisyyden ansiosta tuo tunne ei saattanut häntä epätoivoon: kuolemasta huolimatta hän tunsi pakottavaa tarvetta elää ja rakastaa. Hän tunsi, että rakkaus pelasti hänet epätoivosta ja että tuo rakkaus epätoivon uhatessa yhä kasvoi ja puhdistui.