Hän ehti tuskin nähdä kuoleman salaisuuden täyttymyksen, kun syntyi jo toinen, yhtä ratkaisematon salaisuus, joka kutsui häntä rakkauteen ja elämään.
Lääkäri oli päässyt varmuuteen Kittyn tilasta. Hän huonovointisuutensa johtui raskaudesta.
XXI
Heti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Betsyn ja Stepan Arkadjevitshin selityksistä ymmärtänyt, ettei häneltä vaadittu muuta kuin että hän jättäisi vaimonsa rauhaan eikä rasittaisi tätä läsnäolollaan ja että hänen vaimonsa itsekin toivoi samaa, hän oli joutunut sellaiseen avuttomuuden tilaan, ettei kyennyt päättämään mitään itse eikä tiennyt itse mitä tahtoi. Siksi hän oli antautunut kokonaan niiden ohjattavaksi, jotka erityisellä nautinnolla hoitelivat hänen asioitaan. Vasta kun Anna oli lähtenyt talosta ja englantilainen kotiopettajatar oli lähettänyt kysymään häneltä, pitikö hänen aterioida yhdessä isännän kanssa vai erikseen, Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi ensimmäistä kertaa selvästi asemansa ja kauhistui sitä.
Kaikkein vaikeinta tässä asemassa oli se, ettei hän mitenkään voinut yhdistää ja sovittaa menneisyyttään nykyisyyteensä. Häntä ei vaivannut se menneisyys, jolloin hän oli elänyt onnellisena vaimonsa kanssa. Siitä menneisyydestä hän oli jo sisäisesti siirtynyt tietoisuuteen vaimonsa uskottomuudesta ja — niin kipeää kuin se olikin — tottunut siihen; se tila oli hänelle raskas, mutta käsitettävä. Jos hänen vaimonsa olisi silloin, uskottomuutensa ilmaistuaan, lähtenyt hänen luotaan, hän olisi ollut pahoillaan ja kärsinyt, mutta hän ei olisi joutunut siihen piinallisen sekavaan ja käsittämättömään asemaan, jossa hän nyt tunsi olevansa. Hän ei mitenkään voinut sovittaa yhteen äskeistä anteeksiantoaan, hellyyttään, rakkauttaan sairaaseen vaimoonsa ja vieraaseen lapseen ja nykyistä olotilaansa; sitä, että hän kuin siitä kaikesta palkaksi oli saanut jäädä ypöyksin ja päälle päätteeksi kärsiä häpeää, pilkkaa ja kaikkien ihmisten ylenkatsetta.
Kahtena ensimmäisenä päivänä vaimonsa lähdön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut vastaan anojia, neuvotellut asiainhoitajan kanssa, käynyt komiteassa ja syönyt päivällistä ruokasalissa, kuten tavallisesti. Selvittämättä itselleen syytä siihen hän oli näinä kahtena päivänä jännittänyt kaikki sielunvoimansa pysyäkseen levollisena, jopa välinpitämättömänäkin. Vastatessaan kysymyksiin, mitä oli tehtävä Anna Arkadjevnan tavaroille ja huoneille, hän oli pinnistellyt kovasti näyttääkseen siltä kuin tapahtuma ei olisi ollut hänelle niinkään odottamaton ja kuin siinä ei olisi ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ja hän oli saavuttanut tarkoituksensa: kukaan ei voinut huomata hänessä epätoivon merkkejä. Mutta kun Kornei seuraavana päivänä antoi hänelle muotiliikkeestä tulleen laskun, jonka Anna oli unohtanut maksaa, ja ilmoitti, että liikkeenhoitaja oli itse tuonut sen, Aleksei Aleksandrovitsh käski pyytämään tämän sisään.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että rohkenen häiritä teitä. Mutta jos käskette kääntymään hänen armonsa rouvan puoleen, niin ettekö olisi hyvä ja ilmoittaisi osoitetta.
Aleksei Aleksandrovitsh näytti vaipuvan mietteisiinsä, mutta kääntyi sitten äkkiä istumaan pöytänsä ääreen. Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja istui kauan siinä asennossa yrittäen useita kertoja sanoa jotain, mutta aina pysähtyen.
Ymmärtäen herransa tunteet Kornei pyysi liikkeenhoitajaa tulemaan toisen kerran. Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh tunsi, ettei voisi enää yhtä varmasti näytellä olevansa luja ja tyyni. Hän käski riisua vaunujen edessä odottavan hevosen, kielsi päästämästä ketään sisään eikä tullut syömään päivällistä.
Hän tunsi, ettei hän kestä sitä halveksuntaa ja kovuutta, jonka näki selvästi niin tuon liikkeenhoitajan kuin Kornein ja poikkeuksetta kaikkien niiden ihmisten kasvoilla, joita hän näinä kahtena päivänä oli tavannut. Hän tunsi, ettei hän kyennyt torjumaan ihmisten vihaa, sillä tämä viha ei johtunut hänen pahuudestaan — silloin hän olisi voinut koettaa parantaa itseään — vaan siitä, että hän oli häpeällisellä ja vastenmielisellä tavalla onneton. Hän tiesi, että häntä kohtaan tultaisiin olemaan säälimättömiä juuri sen vuoksi, että hänen sydämensä oli runneltu. Hän tunsi, että ihmiset tuhoaisivat hänet niin kuin koirat tuhoavat raadellun, tuskasta vinkuvan toverinsa. Hän tiesi, että ainoa pelastuskeino ihmisiä vastaan oli salata heiltä haavansa, ja näinä kahtena päivänä hän oli vaistomaisesti koettanut tehdä niin, mutta tunsi jo nyt olevansa kyvytön jatkamaan tuota voimasuhteiltaan epätasaista taistelua.