Hänen epätoivoaan lisäsi vielä tunne siitä, että hän oli ypöyksin surussaan. Hänellä ei ollut Pietarissa eikä missään ainoaakaan ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kärsimyksistään, joka olisi säälinyt häntä, ei korkeana virkamiehenä eikä ylhäisen seurapiirin jäsenenä, vaan pelkkänä kärsivänä ihmisenä.
Aleksei Aleksandrovitsh oli kasvanut orpona. Heitä oli ollut kaksi veljestä. Isä oli kuollut hyvin varhain ja äiti Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kymmenvuotias. Varoja oli ollut vähän. Setä, korkea virkamies ja aikoinaan keisarivainajan suosikki, oli kasvattanut heidät.
Suoritettuaan kymnaasin ja yliopisto-opinnot kiitettävin arvosanoin Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt setänsä avulla pian huomattavalle virkauralle ja antautunut kokonaan uraansa liittyvän kunnianhimon valtaan. Hän ei ollut kymnaasissa, yliopistossa eikä myöhemmin virkamiehenäkään solminut ystävyyssuhteita kenenkään kanssa. Veli oli ollut hänelle sielullisesti kaikkein läheisin ihminen, mutta hän oli palvellut ulkoministeriössä ja asunut aina ulkomailla, missä oli kuollut pian Aleksei Aleksandrovitshin naimisiinmenon jälkeen.
Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kuvernöörinä oli Annan täti, rikas maalaisrouva, ohjannut nuoren kuvernöörin, joka ei aviomieheksi enää ollut nuori, yhteen nuoren veljentyttärensä kanssa ja saattanut hänet sellaiseen asemaan, että hänen oli ollut pakko joko kosia tai lähteä kaupungista. Aleksei Aleksandrovitsh oli epäröinyt kauan. Yhtä monta seikkaa oli puhunut asian puolesta kuin sitä vastaankin, eikä hän ollut huomannut mitään pakottavaa syytä poiketa siitä säännöstään, joka käski häntä pidättäytymään epäilyttävissä asioissa. Mutta Annan täti oli antanut erään tuttavansa selittää hänelle, että hän oli jo saattanut tytön huonoon huutoon ja että pelkkä kunniantuntokin velvoitti häntä kosimaan. Siispä hän oli kosinut ja antanut morsiamelleen ja vaimolleen kaiken sen tunteen, mihin kykeni.
Se kiintymys, jota hän tunsi Annaa kohtaan, oli poistanut hänen sydämestään viimeisenkin tarpeen syvempien ystävyyssuhteiden luomiseen. Nyt hänellä ei ollut koko tuttavapiirissään ainoatakaan läheistä ihmistä. Oli paljonkin kaikenlaisia virkatuttavuuksia ja seurapiirisuhteita, mutta oikeita ystävyyssuhteita ei ollut. Aleksei Aleksandrovitshilla oli koko joukko sellaisia tuttavia, joita hän saattoi kutsua päivälliselle, joilta hän voi toivoa osanottoa häntä kiinnostaviin asioihin tai kannatusta jollekin viranhakijalle ja joiden seurassa hän saattoi vapaasti arvostella toisten henkilöiden ja korkeimman hallituksen toimia; mutta suhteet näihin ihmisiin olivat tavan ja tottumuksen tarkasti ja lujasti rajoittamat, ja näistä rajoista oli mahdoton poiketa. Oli tosin eräs ylioppilastoveri, jonka kanssa hän sittemmin oli joutunut tavanomaista läheisempiin tekemisiin ja jolle hän olisi voinut puhua surustaan; mutta tämä oli nimitetty ylitarkastajaksi kaukaiseen koulupiiriin. Pietarissa olevista henkilöistä olivat kanslianhoitaja ja lääkäri hänelle läheisimmät.
Mihail Vasiljevitsh Sljudin, asiainhoitaja, oli suora, viisas, hyvä ja siveellinen ihminen, joka tunsi Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan henkilökohtaista myötätuntoa; mutta heidän viisi vuotta kestänyt työtoveruutensa esti tunneasioita koskevat selvittelyt.
Kirjoitettuaan nimensä paperin alle Aleksei Aleksandrovitsh istui kauan vaiti. Hän vilkaisi vähän väliä Mihail Vasiljevitshiin ja yritti useamman kerran sanoa jotain mutta ei voinut. Hänellä oli jo valmiina lause: "Olette kai kuullut minun surustani?" mutta lopulta hän sanoi kuten aina ennenkin: "Laittakaapas tämä sitten", ja päästi hänet menemään.
Toinen läheisempi ihminen oli lääkäri, joka myös tunsi myötätuntoa häntä kohtaan; mutta heidän kesken oli jo kauan ollut voimassa se äänetön sopimus, että kummallakin oli kova kiire ja että molempien siis täytyi kiiruhtaa.
Naisystäviään Aleksei Aleksandrovitsh ei ajatellut, ei edes huomattavinta heistä, kreivitär Lidia Ivanovnaa. Kaikki naiset olivat hänestä kauheita ja vastenmielisiä jo pelkästään siksi, että olivat naisia.