— Ei täällä palatsissa, mutta Pietarissa… Minä näin hänet eilen Aleksei Vronskin kanssa, bras dessous, bras dessous[11], Morskaja-kadulla.
— C'est un homme qui n'a pas[12]… aloitti kamariherra, mutta pysähtyi antaen kumartaen tietä ohi menevälle, keisarilliseen perheeseen kuuluvalle henkilölle.
Tällä tavoin Aleksei Aleksandrovitshista puhuttiin koko ajan, häntä arvosteltiin ja ivailtiin, sillä välin kun hän itse perinpohjaisesti ja hetkeksikään pysähtymättä esitteli uutta rahoitusprojektiaan pysäyttämälleen valtakunnanneuvoston jäsenelle.
Melkein samaan aikaan kuin Anna oli lähtenyt, oli Aleksei Aleksandrovitshin elämässä sattunut toinenkin ikävä seikka, ikävin mikä virkamiestä voi kohdata: pysähdys virkauralla. Kaikki näkivät selvästi, että hänen uransa oli lopussa, paitsi Aleksei Aleksandrovitsh itse, joka ei sitä huomannut. Oliko siihen syynä Stremovin takia sattunut selkkaus, perheonnettomuus vaiko yksinkertaisesti se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh oli jo saavuttanut mahdollisuuksiensa rajat, — kaikille oli tänä vuonna käynyt selväksi, ettei hänen uransa enää jatkuisi. Hänellä oli vielä tärkeä virka-asema ja hän kuului useisiin valiokuntiin ja komiteoihin; mutta hän oli jo kokonaan käytetty mies, jolta ei odotettu enää mitään. Mitä ikinä hän puhui tai ehdotti, häntä kuunneltiin niin kuin se kaikki olisi ollut jo kauan tiedossa ja juuri sitä, mitä ei tarvittu.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei tuntenut sitä: kun hän ei nyt itse ottanut suoranaisesti osaa hallituksen toimintaan, hän huomasi vain entistä selvemmin puutteet ja virheet toisten toiminnassa ja katsoi velvollisuudekseen ehdottaa keinoja niiden korjaamiseksi. Kohta Annan lähdettyä hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä mietintöään uudesta oikeuslaitoksesta, ja samantapaisia esityksiä hän sai sitten kirjoittaa kokonaisen sarjan kaikilta hallinnon aloilta, vaikka ne todellisuudessa jäivätkin täysin hyödyttömiksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollenkaan huomannut epätoivoista asemaansa hallintomaailmassa eikä ollut siitä pahoillaan, vaan oli omaan toimintaansa tyytyväisempi kuin koskaan.
"Nainut huolehtii maallisesta, miten vaimoaan miellyttäisi, mutta ei siitä, miten olisi Jumalalle mieliksi", sanoo apostoli Paavali, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka piti Raamattua ohjeenaan kaikissa asioissa, muisteli usein tuota tekstiä. Hänestä tuntui, että siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, hän oli noilla samaisilla projekteillaan palvellut Jumalaa enemmän kuin ennen.
Neuvoston jäsenen silminnähtävä kärsimättömyys ei häirinnyt Aleksei Aleksandrovitshia; hän ei lopettanut projektinsa esittelyä, ennen kuin neuvoston jäsen livahti tiehensä erään keisarillisen henkilön ohikulun varjolla.
Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh painoi mietteissään päänsä, katsahti sitten hajamielisesti ympärilleen ja meni ovelle, missä toivoi tapaavansa kreivitär Lidia Ivanovnan.
"Miten vankkoja ja fyysisesti terveitä he kaikki ovat!" ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh katselleen ohimennessään vankkatekoista kamariherraa, jonka tuoksuva poskiparta oli huolellisesti kammattu, ja kireään virkapukuunsa ahtautunutta punakaulaista ruhtinasta, joiden ohi hänen oli mentävä. "Oikein sanotaan, että kaikki maailmassa on pahaa", hän mietti luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen kamariherran pohkeisiin.