— Mitä te Kareninista sanoitte? kysyi ruhtinas.
— Hän ja Putjatov saivat Aleksander Nevskin.
— Minä luulin hänellä jo olevan.
— Ei ollut. Vilkaiskaahan häneen, sanoi ukko viitaten kirjaillulla hatullaan salin ovelle pysähtyneeseen Kareniniin, joka hovivirkapukunsa rintamusta halkovan uuden punaisen nauhan koristamana keskusteli erään valtakunnan neuvoston huomattavan jäsenen kanssa. — Onnellinen ja tyytyväinen kuin kuparilantti, hän lisäsi kumartuen kattelemaan komearakenteista kamariherraa.
— Ei sentään, on vanhentunut, sanoi kamariherra.
— Huolista. Hän kirjoittelee nyt yhtenään suunnitelmia. Ei hän nytkään päästä tuota onnetonta, ennen kuin on selvittänyt kaikki pilkulleen.
— Sanoitteko hänen vanhentuneen! Il fait des passions[10]. Luullakseni kreivitär Lidia Ivanovna on nyt mustasukkainen hänen vaimolleen.
— Mitä ihmettä! Kreivitär Lidia Ivanovnasta ette saa puhua pahaa.
— Mitä pahaa siinä on, että hän on rakastunut Kareniniin?
— Mutta onko totta, että Anna Karenina on täällä?