— No, vihdoinkin! huudahti ruhtinatar iloisena tavatessaan hänet. — Kuinka Anna voi? Kuinka hauskaa! Missä te asutte? Voi kuvitella, miten kauhealta meidän Pietarimme tuntuu teidän ihanan matkanne jälkeen. Kuherruskuukausi Roomassa! Voin kuvitella teidän onneanne! Kuinka on avioeron laita? Joko kaikki on valmista?
Vronski huomasi, että Betsyn ihastus laimeni, kun hän kuuli, ettei eroa vielä ollut hankittu.
— Minua tullaan kivittämään, minä tiedän sen, sanoi Betsy, — mutta minä tulen Annan luo, ehdottomasti tulen. Ette varmaankaan viivy täällä kauan?
Ja hän tuli tosiaankin jo sinä päivänä Annan luo, mutta suhtautui tähän toisin kuin ennen. Hän näytti ylpeilevän rohkeudestaan ja toivovan, että Anna ymmärtäisi uskollisen ystävänsä arvon. Hän viipyi vain kymmenisen minuuttia, kertoi seurapiiriuutisia ja sanoi lähtiessään:
— Te ette sanonut minulle, koska hankitte eron. Minä itse olen ehkä uhkarohkea, mutta luulenpa, että muu seuramaailma tulee pysyttelemään teistä kaukana niin kauan kuin ette ole naimisissa. Ja sehän käy niin helposti nykyään. Ça se fait[13]. Te lähdette siis perjantaina? Ikävä, ettemme enää tapaa.
Betsyn käytöksestä Vronski olisi voinut ymmärtää, mitä hänen tuli odottaa seuramaailmalta, mutta hän teki vielä kokeen omien sukulaistensa keskuudessa. Äitiinsä hän ei luottanut. Hän tiesi, että äiti, joka oli niin ihaillut Annaa heidän tuttavuutensa alkuaikana, vihasi nyt sielunsa pohjasta tuota naista, jota hän piti syynä poikansa uran katkeamiseen. Mutta Vronski pani toivonsa Varjaan, veljensä vaimoon. Hän ei ainakaan — niin Vronski arveli — heittäisi kiveä, vaan tulisi mutkattomasti ja päättäväisesti Annan luo ja kutsuisi tämän kotiinsa.
Toisena päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni hänen luokseen ja tavattuaan kälynsä yksin kotona kertoi heti hänelle toivomuksensa.
— Sinä tiedät, Aleksei, sanoi Varja kuultuaan Vronskin asian, — kuinka minä pidän sinusta ja miten valmis minä olen tekemään kaikkeni sinun hyväksesi; mutta minä olen tiennyt, etten voi olla sinulle ja Anna Arkadjevnalle hyödyksi, ja siksi olen ollut vaiti tässä asiassa, hän sanoi lausuen erityisen huolellisesti Annan nimen. — Sinun ei pidä luulla, että minä tuomitsen. En koskaan; minä olisin kenties tehnyt samoin hänen sijassaan. Minä en mene enkä voi mennä yksityiskohtiin, puhui hän vilkaisten arasti lankonsa synkkiin kasvoihin. — Mutta asioista täytyy puhua niiden omalla nimellä. Sinä tahdot, että minä menisin hänen luokseen, avaisin hänelle kotini ja koettaisin siten saada hänet entiseen maineeseensa seurapiireissä. Mutta etkö ymmärrä, että minä en voi tehdä sitä. Minulla on itselläni tyttäriä, ja minun itsenikin täytyy mieheni vuoksi ottaa osaa seuraelämään. Jos minä tulisinkin Anna Arkadjevnan luo, hän ymmärtäisi itse, etten voi kutsua häntä luokseni tai vierailu pitäisi ainakin järjestää niin, ettei hän tapaisi täällä tavallisia sovinnaisia ihmisiä; ja sehän loukkaisi häntä. Minä en voi nostaa häntä…
— Minun mielestäni hän ei ole enemmän langennut kuin ne sadat naiset, joille teidän kotinne on avoinna! Vronski keskeytti hänet vielä synkempänä. Todettuaan kälynsä päätöksen järkähtämättömäksi hän nousi enempää puhumatta.
— Aleksei, älä ole minulle vihainen. Koeta nyt ymmärtää, ettei syy ole minun, puolustautui Varja katsoen häneen arasti hymyillen.