— Minä en ole vihainen, sanoi Vronski yhä synkkänä, — mutta tämä asia on minulle kaksinverroin ikävä. Ikävä senkin vuoksi, että se repii rikki ystävyytemme. Tai jollei revi rikki, niin ainakin heikentää sitä. Ymmärräthän, että tämä vaikuttaa minunkin suhteeseeni sinuun.

Näin sanottuaan hän lähti.

Vronski huomasi, ettei kannattanut yrittääkään enempää ja että nämä muutamat päivät Pietarissa oli vietettävä kuin jossain vieraassa kaupungissa, vältellen tarkasti yhteydenpitoa entisen seuramaailman kanssa, jottei joutuisi alttiiksi ikävyyksille ja loukkauksille, jotka niin kiusasivat häntä. Erityisen vaikeaksi hänen asemansa Pietarissa teki se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh ja hänen nimensä tuntuivat olevan vastassa kaikkialla. Kaikissa keskusteluissa tuli esiin hänen nimensä, ja minnekään ei voinut mennä tapaamatta häntä. Ainakin Vronskista tuntui siltä, niin kuin ihmisestä, jonka sormi on kipeä, tuntuu kuin hän aina satuttaisi kipeän sormensa joka paikkaan.

Oleskelu Pietarissa kävi Vronskille vaikeaksi vielä senkin vuoksi, että hän huomasi Annan olevan uuden ja käsittämättömän mielialan vallassa. Väliin Anna oli kuin rakastunut häneen, väliin taas kylmäkiskoinen, hermostunut ja umpimielinen. Jokin asia vaivasi häntä, hän salasi jotain Vronskilta eikä näyttänyt huomaavankaan niitä loukkauksia, jotka myrkyttivät Vronskin elämää ja joiden olisi pitänyt Annan tapaiselle herkälle ihmiselle olla erityisen kiusallisia.

XXIX

Anna oli tullut Venäjälle siinä toivossa, että saisi tavata poikansa. Siitä päivästä saakka, jolloin hän oli lähtenyt Italiasta, oli tämä ajatus pitänyt häntä jännityksessä. Ja mitä lähemmäksi Pietaria hän oli tullut, sitä suurempana oli jälleennäkemisen ilo ja merkitys kangastellut hänen mielessään. Hän ei ollut kysellyt itseltään, kuinka tuo tapaaminen kävisi päinsä; se oli näyttänyt niin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, kun he molemmat olisivat samassa kaupungissa. Mutta saavuttuaan Pietariin hän oli äkkiä selvästi käsittänyt nykyisen asemansa ja huomannut, ettei tapaaminen ollutkaan helppoa.

Hän oli jo kaksi päivää ollut Pietarissa. Koko ajan hän oli ajatellut poikaansa, mutta ei ollut vielä saanut nähdä tätä. Hän tunsi, ettei hänelle ollut oikeutta mennä suoraan poikansa kotiin, jossa hän olisi voinut kohdata Aleksei Aleksandrovitshin. Olisi voinut käydä niin, että häntä olisi loukattu eikä päästetty sisään. Kirjeen kirjoittamista miehelleen ja sovitteluja tämän kanssa Annan oli piinallista ajatellakin: hän voi olla rauhallinen vain silloin, kun ei ajatellut miestään. Anna olisi voinut ottaa selvää siitä, missä poika kävi kävelemässä, ja nähdä tämän siellä, mutta se tuntui hänestä riittämättömältä: hän oli niin kauan valmistautunut tapaamaan häntä, hänellä oli niin paljon sanottavaa pojalle, hän tahtoi niin kovasti syleillä ja suudella tätä. Serjozhan vanha hoitajamummo olisi voinut auttaa ja neuvoa häntä. Mutta hän ei enää ollut Aleksei Aleksandrovitshin palveluksessa. Tällaisessa neuvottomuudessa ja hoitajamummon hakemisessa oli kulunut kaksi päivää.

Saatuaan kuulla Aleksei Aleksandrovitshin läheisistä suhteista kreivitär Lidia Ivanovnaan Anna päätti kolmantena päivänä kirjoittaa kreivittärelle kirjeen. Niin vaikeaa kuin tämän kirjeen laatiminen hänelle olikin, hän kirjoitti varta vasten, että hänen pyytämänsä lupa riippuisi täysin hänen miehensä jalomielisyydestä. Hän tiesi, että jos Aleksei Aleksandrovitsh saisi nähdä kirjeen, tämä jatkaisi entistä jalomielisen osaansa ja suostuisi hänen pyyntöönsä.

Hotellin lähetti, joka oli vienyt kirjeen, toi hänelle mitä tylyimmän ja odottamattomimman tiedon, että vastausta ei tule. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista nöyryytystä kuin tuona hetkenä kuunnellessaan lähetin seikkaperäistä selontekoa, kuinka ensin oli annettu odottaa ja kuinka sitten oli sanottu, ettei mitään vastausta tule. Anna tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi, mutta näki, että omalta kannaltaan Lidia Ivanovna oli oikeassa. Hänen surunsa oli sitä suurempi, kun hänen täytyi kantaa se yksin. Hän ei voinut eikä tahtonut puhua siitä Vronskille. Hän tiesi, että Vronski, vaikka olikin hänen onnettomuutensa tärkein aiheuttaja, piti kysymystä hänen ja pojan tapaamisesta kokonaan toisarvoisena asiana. Hän tiesi, ettei Vronski koskaan voisi käsittää hänen kärsimyksensä koko syvyyttä; hän tiesi myös, että se kylmä sävy, jonka Vronski saattaisi omaksua kosketellessaan tätä asiaa, saisi hänet vihaamaan tätä. Sitä hän pelkäsi enemmän kuin mitään maailmassa ja salasi sen vuoksi Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa.

Istuttuaan kotona koko päivän ja mietittyään keinoja poikansa tapaamiseksi hän päätti viimein kirjoittaa miehelleen. Hän oli jo ajatellut kirjeensä valmiiksi, kun hänelle tuotiin Lidia Ivanovnan kirje. Kreivittären vaitiolo oli nöyryyttänyt ja lannistanut hänet, mutta nyt tullut kirje rivien välistä luettavine pistoineen ärsytti Annaa siinä määrin, tuo ilkeämielisyys hänen kiihkeän ja oikeutetun äidintunteensa rinnalla tuntui niin inhottavalta, että hän lakkasi syyttämästä itseään ja antautui vihansa valtaan.