— Suvaitsetteko odottaa? kysyi Kapitonitsh auttaen takkia hänen päältään.
Pantuaan turkin naulaan hän katsahti vierasta kasvoihin, tunnisti tämän ja kumarsi äänettömästi ja syvään.
— Tehkää hyvin, teidän armonne, sanoi hän.
Anna aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut ääntä kurkustaan; hän loi ukkoon syyllisyydentuntoisen, rukoilevan katseen ja lähti nopein, kevein askelin portaita ylös. Kapitonitsh harppoi hänen jäljessään eteenpäin kumartuneena, kalossit lonksahdellen portaita vasten, ja koetti päästä edelle.
— Kotiopettaja on siellä, voi olla vielä puolipukeissa. Minä sanon ensin.
Mutta Anna kiiruhti tuttuja portaita ylös ymmärtämättä, mitä ukko sanoi.
— Tänne vasemmalle, olkaa hyvä. Suokaa anteeksi, että täällä on vielä siistimättä. Nuori herra asuu nyt entisessä sohvakamarissa, puhui ovenvartija hengästyneenä, — jos teidän armonne olisi hyvä ja odottaisi hiukan, lisäsi hän ja päästyään edelle avasi korkean oven ja hävisi sen taakse. Anna pysähtyi odottamaan. — On vasta herännyt, sanoi ovenvartija tullen pian takaisin.
Samana hetkenä Anna kuuli oven takaa lapsen haukotuksen. Jo tuon haukotuksen äänestä hän tunsi poikansa ja näki tämän ilmielävänä edessään.
— Päästä minut, päästä! kiirehti Anna ja meni korkeasta ovesta sisään. Oikealla ovesta oli sänky, jossa juuri istumaan noussut poika lopetteli etukumarassa haukotustaan, yllään pelkkä avonainen paita. Sinä hetkenä, jolloin hänen huulensa yhtyivät, ne vetäytyivät onnelliseen, uneliaaseen hymyyn, ja tämä hymy huulillaan hän laskeutui hitaasti ja nautinnollisesti takaisin pitkälleen.
— Serjozha! Anna kuiskasi hiipien vuoteen luo.