Erossa olon aikana ja varsinkin viime aikoina tuntemansa rakkauden lumossa Anna oli kuvitellut hänet nelivuotiaaksi pojaksi, jollaisena hän oli häntä eniten rakastanut. Mutta Annan lähdettyä kotoa poika oli muuttunut, kasvanut ja laihtunut vielä entisestään ja muistutti yhä vähemmän nelivuotiasta. Voi poikarukkaa! Kuinka laiha hän oli kasvoiltaan ja kuinka lyhyt tukka hänellä oli! Ja kuinka pitkät kädet! Kylläpä poika oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Mutta Serjozha se kuitenkin oli, hänen päänmuotonsa, hänen huulensa, hänen pehmyt kaulansa ja leveät hartiansa.
— Serjozha! toisti hän aivan lapsen korvan juuressa.
Poika nousi taas kyynärpäänsä varaan ja käänteli unista päätään kummallekin puolelle, ikään kuin etsien jotain, ja avasi silmänsä. Hiljaa ja kysyvästi hän katsoi muutaman silmänräpäyksen ajan edessään liikkumatta seisovaan äitiin, kunnes hänen kasvoilleen yhtäkkiä levisi onnellinen hymy, ja vajosi uniset silmät ummessa vuoteen sijasta äitinsä syliin.
— Serjozha, poikani, rakkaani! sanoi Anna tukahtuneesti ja syleili molemmin käsin hänen pehmeää vartaloaan.
— Äiti! äännähti poika, liikkuen hänen sylissään saadakseen tuntea äidin käsien kosketuksen eri kohdissa kehoaan.
Kasvot unisessa hymyssä ja silmät yhä ummessa hän ponnisti pulleilla käsillään sängyn päädystä ylös äitinsä kaulaan ja heittäytyi rentona tätä vasten ympäröiden äitinsä sillä suloisella unisella tuoksulla ja lämmöllä, joka on vain lapsissa, ja alkoi hieroa kasvojaan tämän kaulaa ja olkapäitä vasten.
— Minä tiesin, hän sanoi avaten silmänsä. — Tänään on minun syntymäpäiväni. Minä tiesin, että sinä tulet. Minä nousen pian.
Näin sanoessaan hän oli taas vaipumaisillaan uneen.
Anna katseli häntä ahnaasti; hän näki kuinka poika oli kasvanut ja muuttunut hänen poissa ollessaan. Hän havaitsi sekä tuttuja että outoja piirteitä noissa paljaissa, kovin isoiksi kasvaneissa jaloissa, jotka pistivät esiin peitteen alta, noissa laihtuneissa poskissa ja noissa lyhyiksi leikatuissa niskakiharoissa, joita hän niin usein oli suudellut. Hän tunnusteli kaikkia noita kohtia eikä voinut puhua: kyyneleet ahdistivat häntä.
— Mitä sinä itket, äiti? sanoi Serjozha havahtuen kokonaan. — Äiti, mitä sinä itket? huudahti hän surkealla äänellä.