— Enhän minä enää itkekään… Minä itkin ilosta. Kun en ole niin pitkään aikaan nähnyt sinua. Enhän minä enää, enhän minä, hän sanoi niellen kyyneliään ja kääntäen kasvonsa pois. — No, etkö nouse jo pukeutumaan? hän lisäsi hetken kuluttua hieman toinnuttuaan ja istuutui pojan kädestä irti päästämättä vuoteen vieressä olevalle tuolille, johon Serjozhan vaatteet oli asetettu.
— Kuka on auttanut sinua pukeutumisessa, kun minä olen ollut poissa? Kuinka sinä olet… hän koetti aloittaa luontevasti ja iloisesti, mutta ei osannut, ja käänsi taas päänsä pois.
— Minä en enää peseydy kylmällä vedellä: isä kielsi. Ai niin, Vasili Lukitshiahan sinä et ole vielä nähnyt? Hän tulee kohta. Sinäpä istut minun vaatteideni päällä!
Ja Serjozha remahti nauramaan. Anna katsoi häneen ja hymyili jälleen.
— Äiti, rakas, kulta äiti! huudahti Serjozha heittäytyen taas äitinsä syliin ja syleillen häntä. Oli kuin hän vasta äidin hymyn nähdessään olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. — Mitä tämä tekee päässä? sanoi Serjozha ottaen häneltä hatun pois. Ja ikään kuin nähden hänet nyt uudelleen, kun hattu oli poissa, heittäytyi hän taas syleilemään äitiään.
— Mutta mitä sinä olet ajatellut minusta? Etkö luullut, että minä olen kuollut?
— En ikinä uskonut sitä.
— Etkö uskonut, rakkaani?
— Minä tiesin, minä tiesin! Serjozha toisti mielilausettaan. Hän tarttui äitinsä käteen, joka hyväili hänen tukkaansa, painoi sen kämmenellään suutaan vasten ja alkoi suukotella sitä.