Sillä välin Vasili Lukitsh oli aikonut tulla Serjozhan huoneeseen ymmärtämättä alkuun, kuka vieras nainen siellä oli, kunnes oli kuulemastaan keskustelusta huomannut, että tämä olikin se samainen äiti, joka oli jättänyt miehensä ja jota hän ei myöhemmin taloon tulleena tuntenut. Vasili Lukitsh ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, oliko mentävä huoneeseen vai eikö ja oliko asiasta ilmoitettava Aleksei Aleksandrovitshille. Pääteltyään viimein, että hänen velvollisuutensa oli pitää huolta Serjozhan nousemisesta määrättyyn aikaan eikä tutkia, kuka hänen luonaan istui, äitikö vai joku muu, hän päätti toimia sen mukaan, pukeutui valmiiksi, astui ovelle ja avasi sen.
Mutta äidin ja pojan hyväilyt, heidän ääntensä sointi ja se, mitä he puhuivat, — kaikki tämä pakotti hänet peruuttamaan aikeensa. Hän pudisti päätään, huoahti ja sulki oven. "Odotan vielä kymmenen minuuttia", hän päätti itsekseen rykäisten pari kertaa ja pyyhkäisten kyyneleet silmistään.
Talon palvelusväki oli samaan aikaan suuren jännityksen vallassa. Kaikki olivat saaneet tietää, että rouva oli tullut ja että Kapitonitsh oli päästänyt hänet sisään ja että hän nyt oli lastenkamarissa. Kaikki tiesivät myös, että herra itse pistäytyi joka aamu ennen yhdeksää poikansa luona, ja he ymmärsivät, ettei puolisoiden kohtaaminen käynyt mitenkään päinsä ja että se oli saatava estetyksi. Kornei, kamaripalvelija, oli käynyt ovenvartijalta utelemassa, kuinka rouva oli päässyt sisään, ja ryhtynyt nuhtelemaan Kapitonitshia kuultuaan, että ukko oli ottanut hänet vastaan ja päästänyt sisään. Ovenvartija oli itsepintaisesti vaiti, mutta kun Kornei sanoi, että sellaisesta teosta tämä ansaitsi lähtöpassit talosta, Kapitonitsh kiepsahti hänen eteensä ja sanoi huitoen käsiään hänen nenänsä edessä:
— Sinäkö et muka olisi päästänyt! Kymmenen vuotta olet ihmistä palvellut etkä pahaa sanaa häneltä kuullut ja sinä menisit muka ja sanoisit hänelle: tehkää hyvin ja menkää matkoihinne. Hyvä on! Olet sinäkin diplomaatti! Katso vain itse, ettet varastele herrasi tavaroita ja käytä hänen turkkiaan.
— Hyh, sotamies! sanoi Kornei halveksivasti ja kääntyi ovesta
tulevan hoitajamummon puoleen. — Onkos tämä nyt laitaa, Marfa
Jefimovna, kun menee ja päästää sisään sanomatta kenellekään. Aleksei
Aleksandrovitsh tulee tuossa paikassa itse lastenkamariin.
— No jo nyt jotakin! päivitteli hoitaja. — Koettaisitte, Kornei Vasiljevitsh jollain tavoin estellä sitä herraa, niin minä juoksen sillaikaa rouvan luo ja houkuttelen pois. Jo nyt jotakin!
Kun hoitajamummo tuli lastenkamariin, Serjozha kertoi paraikaa äidilleen, miten Nadenka ja hän olivat kaatuneet mäkeä laskiessaan ja menneet kolme kerta ympäri. Anna kuunteli hänen äänensä sointia, näki hänen kasvonsa ja ilmeiden väreilyn ja tunsi hänen kätensä hyväilyn, mutta ei ymmärtänyt, mitä hän puhui. Täytyi pian lähteä, täytyi pian jättää hänet — tämä oli ainoa asia, jota hän kykeni ajattelemaan. Hän oli kuullut Vasili Lukitshin käyvän ovella ja rykivän ja kuuli nyt hoitajamummon lähenevät askeleet, mutta istui kuin kivettyneenä, voimatta sanoa mitään tai nousta paikaltaan.
— Rouva, kultarouvaseni! hoitaja sanoi tullen Annan luo ja suudellen hänen käsiään ja olkapäitään. — Kylläpä Luoja soi pojalle iloa syntymäpäiväksi. Ette ole muuttunutkaan yhtään!
— Voi, rakas ystävä, minä en tiennyt, että te olette vielä talossa,
Anna sanoi hetkeksi tointuen.
— Enhän minä enää olekaan, asun tyttäreni luona, tulin vain nuorta herraa onnittelemaan, Anna Arkadjevna, rouvakulta.