— Sinua parempaa ei ole ketään! Serjozha kiljahti epätoivoissaan, kyyneleet silmissä Hän tarttui äitiään hartioista ja likisti hänet kaikin voimin, kädet ponnistuksesta vapisten, itseään vasten.
— Sydänkäpyseni, oma pienokaiseni! soperteli Anna ja puhkesi samanlaiseen vienoon lapsenitkuun kuin poikakin.
Samassa avautui ovi, ja Vasili Lukitsh astui sisään. Toisen oven takaa alkoi kuulua askelia; hoitaja kuiskasi säikähtyneenä "tulee" ja antoi Annalle hatun.
Serjozha heittäytyi vuoteelleen, painoi kasvot käsiään vasten ja itki ääneensä. Anna veti hetkeksi kädet pois, suuteli vielä kerran hänen märkiä kasvojaan ja lähti nopeasti poistuakseen huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh tuli häntä vastaan. Huomatessaan Annan hän pysähtyi ja painoi päänsä alas.
Vaikka Anna olikin vastikään sanonut, että hänen miehensä oli parempi kuin hän, jo ensimmäinen nopea silmäys, jonka hän loi mieheensä ja joka tavoitti heti koko tämän olemuksen pienimmätkin yksityiskohdat, herätti hänessä entisen inhon- ja vihantunteen, johon liittyi vielä kateus pojan omistamisesta. Hän veti nopeasti harson silmilleen ja kiiruhti miltei juoksujalkaa ulos huoneesta.
Hän ei ollut lainkaan ehtinyt ottaa esiin tuomisiaan, ja niin sai hän viedä takaisin kotiinsa ne leikkikalut, jotka oli suuri rakkaus ja suru sydämessään eilen kaupasta valinnut.
XXXI
Niin kovasti kuin Anna oli halunnutkin saada nähdä poikaansa, niin kauan kuin hän oli ajatellutkin tämän tapaamista ja valmistautunut siihen, hän ei mitenkään ollut osannut aavistaa, että jälleennäkeminen vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Palattuaan yksinäiseen hotellihuoneistoonsa hän ei pitkään aikaan voinut käsittää, miksi oli siellä. "Niin, nyt se on kaikki mennyttä ja minä olen taas yksin", hän sanoi itsekseen ja istuutui hattu päässä uunin vieressä olevaan nojatuoliin. Hän tuijotti jähmettynein silmin pronssikelloa, joka oli ikkunoiden välissä olevalla pöydällä, ja vaipui ajatuksiinsa.
Ulkomailta tuotu ranskalainen kamarineito tuli tarjoamaan pukeutumisapua. Anna katsahti häneen oudosti ja sanoi: — Ei vielä. Lakeija tarjosi kahvia. — Ei vielä, sanoi Anna.
Italialainen imettäjä tuli sisään sievästi puettu tyttö sylissään ja vei hänet Annan luo. Hyvinvoivan näköinen tyllerö teki kuten aina äitinsä nähdessään: hampaaton pikku suu hymyssä hän käänsi kämmenensä alaspäin ja alkoi haroa paljailla, palleroisilla käsillään kuin kala evillään, kahisuttaen kirjaillun tärkätyn mekkonsa poimuja. Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn ja suutelematta tyttöä; ei voinut olla antamatta hänelle sormeaan, johon hän kimeästi kirkuen ja reuhtoen tarttui; ei voinut olla kurottamatta hänelle huultaan, jonka hän suudelmana sieppasi suuhunsa. Kaiken tämän Anna tekikin: otti syliinsä, hypitti ja suuteli tytön raikasta pikku poskea ja paljaita kyynärpäitä; mutta tätä lasta katsellessa hänelle kävi vielä selvemmäksi, että hänen tunnettaan pikkutyttöään kohtaan voi tuskin kutsua rakkaudeksi verrattuna siihen, mitä hän tunsi Serjozhaa kohtaan. Tyttö oli kaikin puolin herttainen, mutta hänessä ei ollut mitään, mikä olisi ahdistanut sydäntä. Ensimmäiselle lapselleen, vaikka tämän olikin siittänyt mies, jota hän ei rakastanut, hän oli antanut kaikki tyydytystä kaivanneet rakkautensa voimat; tyttö oli syntynyt mitä raskaimmissa olosuhteissa eikä ollut saanut sadatta osaa kaikesta siitä huolenpidosta, joka oli tullut edellisen osaksi. Lisäksi tytön kohdalla kaikki oli vielä pelkkää odotusta, kun taas Serjozha oli jo melkein täysi ihminen ja ihminen, jota saattoi rakastaa; hänessä taistelivat jo ajatukset ja tunteet, hän ymmärsi, rakasti ja osasi jo arvioida elämää, Anna ajatteli pojan sanoja ja katseita muistellen. Nyt heidät oli erotettu iäksi paitsi fyysisesti myös henkisesti, eikä asiaa voinut auttaa.