— Emmekö siis tapaa enää? Jashvin sanoi nousten ja kääntyen Vronskin puoleen. — Missä sinä syöt päivällistä?
— Tulkaa minun luokseni päivälliselle, sanoi Anna päättäväisesti, ikään kuin suuttuneena itseensä oman nolostuksensa vuoksi; mutta hän punastui nyt kuten aina ilmaistessaan asemansa uudelle ihmiselle. — Päivällinen ei ole täällä erityisen hyvä, mutta saattepahan ainakin olla yhdessä hänen kanssaan. Aleksei ei pidä kenestäkään rykmenttitoveristaan niin paljon kuin teistä.
— Oikein mielelläni, sanoi Jashvin ja hymyili, mistä Vronski huomasi, että Anna miellytti häntä.
Jashvin kumarsi ja lähti. Vronski jättäytyi hänen jälkeensä.
— Menetkö sinä myös? kysyi Anna häneltä.
— Minä olen jo myöhässä, hän vastasi. — Mene vain! Minä kyllä saan sinut kiinni! hän huudahti Jashvinille.
Anna otti häntä kädestä ja katsoi häneen hellittämättä etsien mielessään mitä sanoisi, jotta saisi hänet jäämään.
— Odotahan, minulla on sinulle jotain sanottavaa, sanoi Anna painaen Vronskin käden kaulalleen. — Niin, kuule, enhän tehnyt väärin, kun kutsuin hänet päivälliselle?
— Päinvastoin, se oli oikein hyvin tehty, Vronski sanoi hymyillen tyynesti, niin että hänen tiivis hammasrivinsä tuli näkyviin, ja suuteli Annan kättä.
— Aleksei, ethän sinä ole muuttanut suhtautumistasi minuun? Anna sanoi puristaen molemmin käsin hänen kättään. — Aleksei, minä olen niin tuskastunut täällä. Koska me lähdemme?