— Pian, pian. Et usko, kuinka minuakin painaa meidän elämämme täällä, sanoi Vronski ja veti kätensä pois.
— No, mene, mene! sanoi Anna loukkaantuneena ja lähti nopeasti hänen luotaan.
XXXII
Kun Vronski palasi kotiin, Anna ei ollut vielä tullut takaisin. Vronskille kerrottiin, että pian hänen lähdettyään Annan luo oli tullut joku nainen, jonka kanssa tämä oli lähtenyt kaupungille. Se, että Anna oli lähtenyt sanomatta minne ja ettei häntä vieläkään kuulunut, kuten sekin, että hän oli aamulla salavihkaa käynyt jossain, sai vakaviin mietteisiin Vronskin, jolla oli kipeänä mielessään Annan tämänpäiväinen oudon kiihottunut ilme ja se, miten epäystävällisesti tämä oli Jashvinin läsnä ollessa miltei tempaissut hänen käsistään poikansa valokuvat. Hänestä oli välttämätöntä selvittää asiat ja hän odotti Annaa tämän vierassalissa. Mutta Anna ei tullutkaan yksin, vaan toi mukanaan tätinsä, naimattoman ruhtinatar Oblonskajan. Kyseessä oli sama naishenkilö, joka oli käynyt aamupäivällä ja jonka kanssa Anna oli ollut ostoksilla. Anna ei ollut huomaavinaan Vronskin huolestunutta ja kysyvää ilmettä, vaan kertoi hänelle iloisesti, mitä kaikkea oli ostanut kaupungilla käydessään. Vronski näki, että hänen mielessään liikkui jotain erikoista: loistavissa silmissä, jotka välillä hetkeksi osuivat häneen, näkyi tarkkaavainen jännite, puheessa ja liikkeissä tuntui tietty hermostunut nopeus ja viehkeys, joka oli heidän suhteensa alkuaikoina ihastuttanut Vronskia suuresti, mutta joka nyt omituisesti pelotti häntä.
Päivällinen oli katettu neljälle hengelle. Kaikki olivat jo koolla astuakseen pieneen ruokasaliin, kun Tushkevitsh saapui. Ruhtinatar Betsy oli lähettänyt hänet Annan luo pyytämään anteeksi, ettei ollut huonon vointinsa vuoksi voinutkaan tulla jäähyväiskäynnille; sen sijaan ruhtinatar toivoi, että Anna tulisi hänen luokseen puoli seitsemän ja yhdeksän välillä. Vronski vilkaisi Annaan kuullessaan tuon määräajan, joka osoitti ruhtinattaren pitävän tarkkaa huolta siitä, ettei Anna sattuisi paikalle samaan aikaan kuin muut; mutta Anna ei ollut sitä huomaavinaan.
— Ikävää, että juuri puoli seitsemän ja yhdeksän välillä en voi tulla, hän sanoi hivenen hymyillen.
— Ruhtinatar tulee olemaan hyvin pahoillaan.
— Minä myös.
— Te menette varmaan kuuntelemaan Pattia? kysyi Tushkevitsh. — Pattia?… Tepä annoitte minulle hyvän ajatuksen. Minä lähtisin, jos vain voisi saada aition.
— Minä voin sen hankkia, tarjoutui Tushkevitsh.