Anna oli jo kotona. Kun Vronski tuli hänen luokseen, hänellä oli vielä yllään sama vaalea silkkipuku. Hän istui ensimmäisellä oven vieressä olevalla tuolilla ja katsoi eteensä. Hän vilkaisi Vronskiin, mutta asettui heti taas entiseen asentoonsa.
— Anna, sanoi Vronski.
— Sinun, sinun syytäsi kaikki! Anna huudahti epätoivon ja vihan itkunväreet äänessään ja nousi tuoliltaan.
— Minähän pyysin, minä rukoilemalla pyysin, ettet sinä menisi, minä tiesin, että siitä tulisi sinulle vain ikävyyksiä…
— Ikävyyksiä! huudahti Anna. — Oi, se oli kauheata! En koskaan eläessäni voi unohtaa sitä. Hän sanoi, että on häpeä istua minun rinnallani.
— Vähät tyhmän naisen sanoista! sanoi Vronski, — mutta miksi antautua sellaiseen uhkapeliin…?
— Minä vihaan sinun tyyneyttäsi. Sinun ei olisi pitänyt saattaa minua siihen. Jos sinä rakastaisit minua…
— Anna! Miksi sinä vedät tähän minun rakkauteni…
— Niin, jos sinä rakastaisit minua, niin kuin minä rakastan, jos sinä olisit kärsinyt niin kuin minä… sanoi Anna silmäillen Vronskia pelästynein ilmein.
Vronskin oli sääli Annaa, mutta sittenkin häntä harmitti. Hän vakuutteli Annalle rakkauttaan, koska näki, ettei mikään muu nyt rauhoittaisi tätä, eikä nuhdellut häntä sanoillaan; mutta soimasi tätä mielessään.