— Maman, olen pyytänyt teitä olemaan puhumatta minulle siitä, vastasi Vronski kulmat kurtussa.
— Minähän sanoin vain saman asian, josta kaikki täällä puhuvat. Vronski ei vastannut mitään. Sanottuaan ruhtinatar Sorokinalle muutaman sanan hän poistui. Ovessa hän tapasi veljensä.
— Kas, Aleksei! sanoi veli. — Mikä inhottava juttu. Se ämmä on houkka… Aioin juuri mennä rouva Kareninan luo. Mennään yhdessä.
Vronski ei kuunnellut mitä hän puhui, vaan kiiruhti nopein askelin alas. Hän tunsi, että hänen oli tehtävä jotain, mutta ei tiennyt mitä. Harmi siitä, että Anna oli saattanut itsensä ja hänet niin noloon asemaan, sekä sääli tämän kärsimysten vuoksi kuohuttivat hänen mieltään. Hän laskeutui alas ja meni suoraa päätä Annan permantoaitiota kohti. Aition luona seisoi Stremov keskustellen Annan kanssa.
— Tenoreja ei ole enää. Le moule en est brisé[17].
Vronski kumarsi Annalle ja pysähtyi tervehtimään Stremovia.
— Te tulitte luullakseni niin myöhään, ettette kuullutkaan parasta aariaa, sanoi Anna, ja hänen katseensa vaikutti Vronskista pilkalliselta.
— Minä olen huono musiikintuntija, sanoi Vronski katsoen häneen ankarasti.
— Niin kuin ruhtinas Jashvin, sanoi Anna hymyillen, — jonka mielestä Patti laulaa liian kovaa. Kiitos, hän lisäsi ottaen Vronskin nostaman ohjelmalehtisen pitkän hansikkaan verhoamaan pieneen käteensä, ja silloin hänen kauniit kasvonsa äkkiä värähtivät. Hän nousi ja meni aitionsa takaosaan.
Huomatessaan Annan aition seuraavan näytöksen alkaessa jääneen tyhjäksi Vronski nousi permantopaikaltaan saaden alkanutta aariaa kuuntelevan yleisön sihisemään häiriölle, poistui salista ja lähti majapaikkaansa.