— Minä kuorin, sanoi Dolly, nousi paikaltaan ja alkoi varovasti kuoria lusikallaan vaahtoavaa sokerilientä, koputellen lusikkaa välillä lautaseen, jonka pohja oli jo monivivahteisen, kellanpunertavan vaahdon ja verenpunaisen, valuvan mehun peitossa. "Tämä se lapsista onkin herkkua teen kanssa!" hän ajatteli muistaen, miten oli itse lapsena ihmetellyt, etteivät aikuiset syöneet ollenkaan vaahtoa, parasta kaikesta.
— Stiva sanoo, että on paljon parempi antaa rahaa, jatkoi Dolly äskeistä mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä oli paras lahjoittaa palvelusväelle, — mutta…
— Eihän toki mitenkään! sanoivat ruhtinatar ja Kitty yhteen ääneen.
— Kyllä ne ymmärtävät antaa arvoa muullekin.
— No, minä en esimerkiksi viime vuonna ostanut meidän Matrjona Semjonovnalle popliinia, vaan jotain sen tapaista kangasta, sanoi ruhtinatar.
— Minä muistan, teidän nimipäivänänne hän oli siinä puvussa.
— Se oli tavattoman kaunis kuosi, niin yksinkertainen ja juhlava. Olisin teettänyt itselleni, jollei hänellä olisi ollut. Vähän samantapaista kuin Varenkalla. Kovin sievää ja huokeata.
— No nyt tämä kai alkaa olla valmista, sanoi Dolly pudistaen mehua lusikasta.
— Kun pinta menee pieniin renkaisiin, se on valmista. Keittäkää vielä vähän aikaa, Agafja Mihailovna.
— Nuo kärpäset! sanoi Agafja Mihailovna äkäisesti. — Samanlaista siitä tulee, hän lisäsi.
— Oi, katsokaa, älkää säikyttäkö! sanoi Kitty äkkiä katsoen varpusta, joka istuutui kaiteelle ja alkoi nokkia vadelman kantoja.