— No sen sijaan emme ota tuota pientä lukuun, sanoi Levin repäisten pois pienen surkastuneen terälehden. — Kas, tuossahan tulevat jo rattaatkin.
— Etkö ole jo väsynyt, Kitty? huusi ruhtinatar.
— En vähääkään.
— Voisit nousta rattaille, jos hevoset pysyvät hiljaa; voimme ajaa käymäjalkaa.
Mutta ei kannattanut enää nousta rattaille, sillä määränpää oli jo lähellä ja kaikki lähtivät kävellen eteenpäin.
IV
Varenka oli hyvin sievän näköinen häärätessään valkea liina päässä lasten keskellä iloisena, ystävällisenä ja nähtävästi jännittyneenä siitä mahdollisuudesta, että mies, joka häntä miellytti, saattoi tuossa tuokiossa tunnustaa hänelle tunteensa. Sergei Ivanovitsh kulki hänen rinnallaan ja katseli häntä herkeämättömän ihastuneena, muistellen hänen viehättäviä puheitaan ja kaikkea sitä, mitä oli hänestä kuullut: ja hän huomasi yhä selvemmin, että tuo tyttö herätti hänessä erityisen, vain kerran kauan sitten nuoruuden päivinä koetun tunteen. Tytön läheisyyden herättämä ilo kasvoi Sergei Ivanovitshissa yhä voimakkaammaksi, ja kun hän pisti Varenkan koppaan löytämänsä ison, ohutjalkaisen ja koveralakkisen tatin, vilkaisi tätä silmiin ja huomasi tämän kasvoilla iloisen ja aran jännityksen punan, hän hämmentyi itsekin ja hymyili hymyä, joka puhui liiankin selvää kieltä.
"Jos niin on ", päätteli Sergei Ivanovitsh itsekseen, "minun täytyy harkita ja ratkaista asia eikä antautua poikapahasen tavoin hetken viehätykseen."
— Minäpä menen keräämään erikseen, muuten minun saaliini ei tule näkymään missään, hän sanoi ja lähti metsän reunasta, jonka matalaa, silkkistä ruohikkoa he olivat kävelleet, syvemmälle metsään, missä valkeiden koivunrunkojen lomista näkyi haapojen harmaita runkoja ja tummia pähkinäpensaita. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen päähän täydessä kukassa olevan punertavan evonymuspensaan taakse Sergei Ivanovitsh pysähtyi tietäen, ettei kukaan sieltä nähnyt häntä. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus. Ainoastaan ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa lasten ääniä. Yhtäkkiä kajahti läheltä metsän reunasta Varenkan altto kutsuen Grishaa, ja iloinen hymy levisi Sergei Ivanovitshin kasvoille. Huomatessaan hymynsä hän pudisti vakavasti päätään omalle mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pisti sen suuhunsa. Hän ei pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään raapiessaan sitä koivun runkoa vasten. Tuohen hieno pinta kietoutui rikin ympärille ja tuli sammui. Viimein hän sai yhden tikun syttymään. Tuoksuva sikarinsavu lähti leijailemaan ilmassa kuin väreilevä liina ja levittäytyi eheänä ja tasaisena pensaan yli, riippuilevien koivunoksien alle. Sergei Ivanovitsh seurasi savuvanaa katseellaan ja lähti hitaasti kävelemään miettien tilaansa.
"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Jos tämä olisi pelkkä tunteenpuuska tai intohimo, jos se olisi vain hetken kestävää, molemminpuolista viehtymystä — voin sanoa sen olevan molemminpuolista —, joka olisi ristiriidassa koko minun elämänsuuntani kanssa, jos minä tuntisin, että tuo viehtymys johdattaa minut pois kutsumuksestani ja velvollisuuteni täyttämisestä, niin silloin minun pitäisi varoa, mutta sitähän tämä ei ole. Ainoa kielteinen seikka on se, että minä Marien menetettyäni lupasin itselleni pysyä uskollisena hänen muistolleen. Mitään muuta minä en voi sanoa tunnettani vastaan… Se on tärkeää", päätteli Sergei Ivanovitsh tuntien, ettei tuo asia merkinnyt hänelle itselleen mitään. Se saattoi ehkä ainoastaan pilata hänen runollisen osansa muiden ihmisten silmissä. "Mutta vaikka minä kuinka hakisin, niin en löydä mitään muuta, mikä puhuisi tunnettani vastaan. Järjen kannalta katsoen voisin tuskin koskaan löytää mitään parempaa!"