He astuivat äänettöminä muutaman askeleen. Varenka näki, että Sergei Ivanovitsh aikoi puhua jotain, hän arvasi mitä se oli, ja hänen sydämensä turtui ilon ja pelon sekaisesta jännityksestä. He olivat jo tulleet niin kauas, ettei kukaan enää olisi voinut kuulla heidän puheitaan, mutta Sergei Ivanovitsh ei vieläkään sanonut mitään. Varenkan oli parempi olla vaiti. Vaitiolon jälkeen saattoi helpommin kuin sienikeskustelun perästä sanoa sen, mitä heillä oli sanottavaa; mutta tahtomattaan ja aivan kuin vahingossa Varenka sanoi:
— Vai ette te löytänytkään mitään? Keskellä metsää onkin aina vähemmän.
Sergei Ivanovitsh huoahti eikä sanonut mitään. Häntä harmitti, että Varenka oli taas alkanut puhua sienistä. Hän oli tahtonut kääntää puheen takaisin niihin sanoihin, jotka Varenka oli sanonut lapsuudestaan, mutta aivan kuin vastoin tahtoaan hänkin lisäsi hetkisen vaitiolon jälkeen:
— Olen vain kuullut, että herkkutatteja on enimmäkseen metsänlaidassa, vaikken minä osaakaan erottaa niitä muista.
Meni vielä muutama minuutti, ja he kulkivat vieläkin kauemmaksi lapsista ja olivat nyt kokonaan kahden kesken. Varenkan sydän sykki niin, että hän kuuli sen lyönnit ja tunsi punastuvansa, kalpenevansa ja taas punastuvansa.
Hänestä olisi tuntunut korkeimmalta onnelta päästä holhokinasemastaan rouva Stahlin luota sellaisen miehen puolisoksi kuin Koznyshev oli. Lisäksi hän tunsi melkein varmasti olevansa rakastunut Sergei Ivanovitshiin. Ja tuossa tuokiossa asia ratkeaisi. Varenkaa pelotti. Pelotti, mitä Sergei Ivanovitsh sanoisi ja mitä hän ei sanoisi.
Tunnustus oli tehtävä nyt tai ei koskaan, sen tunsi myös Sergei Ivanovitsh. Varenkan maahan luotu katse, kasvojen puna ja koko hänen olemuksensa ilmaisi tuskallista odotusta. Sergei Ivanovitsh näki sen ja sääli häntä. Hän tunsi, että nyt olisi suorastaan loukkaavaa olla mitään sanomatta, ja kertasi nopeasti mielessään äskeiset päätelmänsä asian tueksi. Hän kertasi myös sanat, joilla hän aikoi kosia; mutta jokin äkillinen mielenjohde saikin hänet sen sijaan kysymään:
— Mikä ero on herkkutatin ja punatatin välillä? Varenkan huulet vapisivat jännityksestä, kun hän vastasi:
— Lakissa ei ole juuri mitään eroa, mutta jalassa on.
Ja heti kun nämä sanat oli sanottu, molemmat ymmärsivät, että asia oli nyt käsitelty ja että se, mitä olisi pitänyt sanoa, jäi kuin jäikin sanomatta, ja korkeimmilleen kohonnut jännitys alkoi raueta.