— Eikö punatatin jalan pinta muistutakin parin päivän vanhaa ruskeaa parransänkeä? sanoi Sergei Ivanovitsh rauhallisesti.
— Se on totta, vastasi Varenka hymyillen, ja heidän kävelynsä suunta muuttui kuin itsestään. He alkoivat lähetä lapsia. Varenkaa suretti ja hävetti, mutta samalla hän tunsi olevansa helpottunut.
Muistellessaan paluumatkalla äskeisiä mietteitään Sergei Ivanovitsh tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli päätellyt väärin. Kuinka hän olisi voinut olla uskoton Marien muistolle.
* * * * *
— Hiljaa, hiljaa, lapset! huusi Levin melkein vihoissaan asettuen suojaamaan vaimoaan häntä vastaan juoksevan ja ilosta vinkuvan lapsilauman rajuudelta.
Lasten jälkeen tulivat metsästä myös Sergei Ivanovitsh ja Varenka. Kittyn ei tarvinnut kysyä Varenkalta mitään: kummankin kasvojen tyynestä ja hieman nolosta ilmeestä hän ymmärsi, etteivät hänen suunnitelmansa olleet toteutuneet.
— No kuinkas sen asian kävi? kysyi hänen miehensä häneltä, kun he olivat jo kotimatkalla.
— Ei ota tulta, sanoi Kitty, ja hänen hymynsä ja puhetapansa muistutti hänen isäänsä, minkä yhtäläisyyden Levin oli usein ilokseen huomannut.
— Miten niin ei?
— Tällä tavoin, sanoi Kitty ottaen miehensä käden, kohottaen sen suunsa luo ja koskettaen sitä suljetuin huulin. — Niin suudellaan vain ylipapin kättä.